Kuinka huonosti Sancho Panzan kävi hänen ollessaan kaleereilla ja ihmeellisestä seikkailusta kauniin moriskotytön kanssa.
Don Quijote painui taiotun pään vastauksista syvämietteisiin ajatuksiin voimatta kumminkaan keksiä sen salaisuutta, ja lopulta hän aina päätyi miettimään hänelle annettua varmaa lupausta, että Dulcinea vapautuisi lumouksestaan. Siihen hän aina palasi ja iloitsi siitä sydämessään, uskoen aivan pian saavansa nähdä sen toteutuvan. Sancho puolestaan, vaikka hän, kuten sanottu, nyt inhosi käskynhaltiana-oloa, halusi kuitenkin saada jälleen käskeä ja nähdä toisten tottelevan, sillä tuo onneton olotila tuo sentään mukanaan käskyvallan, vaikka se olisi annettu vain piloillaan.
Saman päivän iltapuolella lähtivät sitten hänen isäntänsä Antonio Moreno ja tämän molemmat ystävät Don Quijoten ja Sanchon kanssa kaleereille. Päällikkö, joka oli saanut tiedon heidän tulostaan, oli kovin iloinen nähdessään molemmat kuuluisat henkilöt, Quijoten ja Sanchon, ja nämä olivat tuskin ehtineet rantaan, kun kaikki kaleerit laskivat alas aurinkotelttansa ja sorapillit alkoivat soida; sitten laskettiin vesille venhe, jota peittivät upeat matot ja tulipunaiset samettipielukset, ja Don Quijoten siihen astuessa päällikön alus laukaisi tykkinsä, ja samoin tekivät toiset kaleerit. Don Quijoten noustessa aluksen oikealla puolella riippuvia köysiportaita tervehti häntä laivan koko miehistö huutamalla kolme kertaa »hu! hu! hu!» niinkuin on tapana, kun joku ylhäinen henkilö käy kaleereilla. Kenraali — voimmehan näet antaa hänelle sen nimen — Valenciasta kotoisin oleva ylhäinen aatelismies, ojensi Don Quijotelle kätensä, syleili häntä ja sanoi:
— Tämän päivän kohdalle minä panen valkoisen kiven, sillä se on kaikkein parhaimpia, mitä uskon eläessäni saavani kokea, koska olen nyt kohdannut herra Don Quijote Manchalaisen, ja muistuttakoon tämä päivä ja merkki meille miestä, johon sisältyy vaeltavan ritarikunnan koko oivallisuus.
Don Quijote vastasi hänelle yhtä kohteliaaseen tapaan, ylen mielissään siitä, että häntä kohdeltiin niin suurenmoisesti. Kaikki lähtivät takakannelle, joka oli järjestetty erittäin sievästi, ja istuutuivat sivupenkeille; soutupäällikkö asteli keskikäytävää eteenpäin ja antoi vihellyspillillään merkin, että miehistön piti riisuutua, mikä tapahtui silmänräpäyksessä. Nähdessään niin paljon ihmisiä ilkialastomina Sancho kerrassaan ällistyi, varsinkin, kun näki heidän nostavan suojakatoksen niin nopeasti, että hänestä tuntui kuin kaikki paholaiset olisivat olleet heitä auttamassa; mutta tämä kaikki oli pelkkää leikkiä verrattuna siihen, mitä nyt kerron. Sancho istui keskikäytävällä lähellä perimmäistä oikeanlaidan soutajaa, kun tämä, jolle oli jo sanottu, mitä hänen tuli tehdä, kävi Sanchoon käsiksi ja nosti hänet käsivarsilleen; ja koko miehistö, joka oli noussut seisomaan ja oli varuillaan, otti Sanchon vastaan ja heitti häntä eteenpäin käsivarsilta toisille ja penkistä penkkiin alkaen aluksen oikealta puolelta ja niin nopeasti, että Sancho parka oli ihan päästä pyörällä ja aivan varmaan uskoi, että itse paholaiset olivat käyneet häneen käsiksi. Mutta pilantekijät eivät lopettaneet, ennenkuin olivat kuljettaneet hänet laivan vasenta laitaa takaisin ja laskeneet hänet peräkannelle. Sancho rukka oli pahoin möyhentynyt, haukkoi ilmaa ja hikoili eikä voinut mitenkään käsittää, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut. Nähtyään Sanchon siten siivetönnä lentävän Don Quijote kysyi kenraalilta, noudatettiinko tämmöisiä juhlamenoja aina niitten kanssa, jotka olivat ensimmäistä kertaa kaleereilla; jos niin oli laita, ei hän, koska hänellä ei ollut aikomusta ruveta palvelemaan kaleereilla, halunnut ottaa osaa sellaisiin harjoituksiin, vaan vannoi Jumalan nimessä, että jos joku kävisi häneen käsiksi ja heittäisi häntä kuin palloa, niin hän potkisi miehen kuoliaaksi; ja niin sanoessaan hän nousi ja tarttui miekkansa kahvaan.
Samassa laskettiin aurinkoteltta alas, ja isoraaka putosi kannelle kamalasti rämähtäen. Sancho luuli, että taivaan perustukset horjuivat ja että sen kansi oli putoamassa hänen päähänsä; hän painoi kauhistuen päänsä alas ja pisti sen polviensa vähin. Don Quijote ei hänkään seisonut kovin varmasti jaloillaan, sillä hänkin säikähti, kohotti hartioitaan ja kalpeni. Miehistö veti sitten raakapuun ylös samalla vauhdilla ja melulla kuin oli sen laskenutkin ja teki kaiken tämän syvän hiljaisuuden vallitessa, ikäänkuin sillä ei olisi ääntä eikä kieltä ollutkaan. Soutupäällikkö antoi merkin ankkurin nostamiseen, juoksi soutukäytävää pitkin, kädessään ruoska, alkoi sillä kutkutella soutajien selkiä, ja kaleeri alkoi lipua ulos merelle. Nähdessään niin paljon punaisia jalkoja — niinä hän näet piti airoja — Sancho sanoi itsekseen:
— Tämä on totista noituutta eikä semmoista, mistä isäntäni tapaa puhua. Mitä nämä onnettomat ihmiset ovat tehneet, että heitä niin ruoskitaan, ja kuinka voi yksi ainoa mies, joka tuossa astelee ja viheltelee, uskaltaa ruoskia niin suurta joukkoa? Minä sanon toden totta, että tämä on helvetti, tai ainakin kiirastuli.
Don Quijote näki, kuinka tarkkaavasti Sancho katseli, mitä tapahtui, ja sanoi hänelle:
— Sancho ystäväiseni, miten nopeasti ja miten vähällä vaivalla te voisittekaan, jos vain tahtoisitte, riisuutua vyötäisiä myöten, asettua noitten toisten soutaja-herrain joukkoon ja lopettaa Dulcinean lumouksen! Ollessanne niin monien kurjien ja kidutettujen joukossa te näet ette paljoakaan tuntisi omaa tuskaanne, ja sitäpaitsi voisi sattua, että viisas Merlin katsoisi jokaisen näistä iskuista, jotka annetaan lämpimästä kädestä, vastaavan kymmentä niistä, jotka teidän lopultakin täytyy itsellenne antaa.
Kenraali olisi halunnut tiedustella, mitä iskuja ne olivat ja mistä
Dulcinean lumouksesta oli kysymys, kun tähystäjä samassa sanoi: