— Minä polveudun tuosta pikemmin onnettomasta kuin viisaasti harkitsevasta kansasta, joka on näinä aikoina joutunut sanomattomien vastoinkäymisten uhriksi; vanhempani näet olivat moriskoja. Heimoni onnettoman kohtalon pyörteissä enoni ja tätini kuljettivat minut Berberiaan, eikä minulla ollut vähääkään apua siitä, että selitin olevani kristitty, kuten todella olen, enkä vain teeskennellen tai näön vuoksi, vaan totisesti ja vilpittömästi. Minua ei auttanut, että esitin tämän seikan niille, joiden tehtävänä oli meidät surkeasti karkoittaa. Enoni ja tätini eivät tahtoneet sitä uskoa, vaan pitivät tiedonantoani valheena ja keksintönä, jonka avulla toivoin saavani jäädä maahan, missä olin syntynyt, ja niin he veivät minut mukanaan pikemmin väkisin kuin suostumuksellani. Minulla oli kristitty äiti ja yhtä ymmärtäväinen ja kristitty isä; minä imin itseeni katolisen uskon äidinmaidossa, minut kasvatettiin hyviin tapoihin, minä en ole puheessani enkä käytöksessäni, mikäli itse voin asiaa arvostella, milloinkaan osoittanut olevani maurilainen. Näitten hyvien ominaisuuksien ohella (uskon näet, että ne ovat hyviä ominaisuuksia) lisääntyi kauneuteni, jos muuten kaunis olen, ja vaikka elämäni oli sangen siveätä ja yksinäistä, ei se kumminkaan liene ollut sitä siinä määrässä, ettei minua päässyt näkemään muudan nuori aatelismies nimeltä Don Gaspar Gregorio, erään aatelismiehen sukutilan perijä, jonka tilukset sijaitsevat aivan lähellä kyläämme. Kävisi liian pitkäksi kertoa, kuinka hän näki minut, kuinka tulimme puheisiin toistemme kanssa, kuinka hän menetti sydämensä minulle ja sai korvaukseksi minut, ja sitäkin vaikeampaa se on tänä hetkenä, jolloin pelkään minua uhkaavan julman nuoran painuvan kieleni ja kurkkuni väliin; tahdon senvuoksi sanoa vain, että Don Gaspar päätti seurata minua maanpakoon. Hän liittyi toisilta paikkakunnilta lähteviin moriskoihin, sillä hän oli hyvin perehtynyt kieleemme, ja matkalla hän teki tuttavuutta enoni ja tätini kanssa, jotka kuljettivat minua mukanaan. Isäni, älykäs ja varovainen mies, oli näet, kuultuaan ensimmäisen käskyn meidän karkotuksestamme, lähtenyt kylästämme vieraisiin maihin etsiäkseen sieltä meille pakopaikkaa. Hän oli piilottanut ja kaivanut erääseen paikkaan, jonka vain minä tiedän, suuren määrän erittäin kallisarvoisia helmiä ja jalokiviä sekä hiukan selvää rahaa, portugalilaisia ja espanjalaisia kultakolikolta. Hän varoitti minua millään ehdolla koskemasta tähän jättämäänsä aarteeseen, jos meidät karkotettaisiin maasta, ennenkuin hän palajaisi. Minä tottelin ja lähdin, kuten sanottu, enoni, tätini ja muitten sukulaisten ja tuttavien kanssa Berberiaan, ja siellä me asetuimme Algeriaan, mikä oli samaa kuin jos olisimme asettuneet helvettiin. Kuningas sai kuulla kauneudestani, ja huhu kertoi hänelle rikkauksistani, mikä tavallaan oli minulle onneksi. Hän kutsui minut luokseen ja kysyi, mistä Espanjan seudusta olin kotoisin ja kuinka paljon rahoja ja jalokiviä minulla oli. Minä mainitsin hänelle syntymäseutuni ja sanoin, että jalokivet ja rahat oli kaivettu sinne maahan, mutta että olisi helppo saada ne käsiinsä, jos itse palaisin niitä noutamaan. Minä sanoin hänelle kaiken tämän peläten, että kauneuteni hänet häikäisisi, ja yrittäen sensijaan ärsyttää hänen ahneuttaan. Hänen keskustellessaan minun kanssani tultiin hänelle ilmoittamaan, että seurassani oli saapunut eräs kaikkein uljaimpia ja kauneimpia nuoria miehiä, mitä ajatella saattaa. Minä arvasin heti, että tarkoitettiin Don Gaspar Gregorioa, joka on kaikkein kauniimmiksi ylistettyjä kauniimpi. Minä pelästyin ajatellessani, missä vaarassa oli Don Gregorio, sillä näitten barbaaristen turkkilaisten keskuudessa pidetään kaunista poikaa tai nuorukaista parempana kuin naista, olipa tämä kuinka kaunis tahansa. Kuningas antoi heti käskyn, että nuorukainen oli tuotava sinne nähtäväksi, ja kysyi minulta, oliko totta, mitä nuoresta miehestä sanottiin. Ikäänkuin taivas olisi ajatuksen mieleeni johdattanut sanoin hänelle sen olevan totta, mutta lisäsin, ettei hän ollut mies, vaan nainen samoinkuin minä. Sitten pyysin häneltä lupaa mennä pukemaan hänet luonnolliseen pukuunsa, jotta hänen kauneutensa esiintyisi täydessä loistossaan ja hän voisi arkailematta astua kuninkaan eteen. Kuningas vastasi, että sain kernaasti niin tehdä ja että keskustelisimme seuraavana päivänä, miten voisin palata Espanjaan noutamaan maahan kaivettua aarretta. Minä puhuttelin Don Gasparia, kerroin hänelle, millaisessa vaarassa hän oli esiintyessään miehenä, puin hänet moriskotytöksi ja vein hänet saman päivän iltapuolella kuninkaan luo, joka hänet nähdessään joutui ihmetyksen ja ihastuksen valtaan ja päätti pidättää hänet luonaan lahjoittaakseen hänet Suurherralleen. Välttääkseen vaaraa, joka saattoi häntä uhata seraljissa hänen naistensa puolelta ja itseänsäkin peläten hän käski viedä muukalaisen muutamien ylhäisten maurilaisnaisten luo, jotka häntä vartioisivat ja palvelisivat, ja niin tehtiin viipymättä. Meidän molempien tunteet (en näet voi kieltää, että häntä rakastan) jääkööt niiden harkittaviksi, joiden täytyy toisistaan erota, vaikka toisiaan rakastavat. Kuningas ryhtyi sitten toimenpiteisiin, jotta palaisin tässä brigantiinissa Espanjaan, määräten minua saattelemaan kaksi turkkilaista, samat miehet, jotka surmasivat teidän sotilaitanne. Minun kanssani matkusti myös tämä espanjalainen luopio (hän viittasi mieheen, joka oli ensiksi puhunut), joka, sen varmaan tiedän, on salainen kristitty ja toivoo hartaammin saada jäädä Espanjaan kuin palata Berberiaan. Brigantiinin muu miehistö on maureja ja turkkilaisia, joista ei ole muuhun kuin soutajiksi. Molemmat turkkilaiset, jotka olivat ahnaita ja julkeita, eivät välittäneet määräyksestä, jonka mukaan heidän olisi pitänyt laskea minut ja tämä luopio kristittyjen vaatteissa (jotka olimme varustaneet mukaan) maihin ensimmäisessä kohdassa Espanjan rannikolla, vaan tahtoivat ensiksi liikkua pitkin rannikkoa ja siepata itselleen jotakin saalista, jos sattuisivat saamaan; he näet pelkäsivät, että jos ensiksi laskisivat meidät maihin, me molemmat voisimme jonkin sattuman nojalla ilmoittaa brigantiinin olevan vielä merellä, ja jos rannikolla sattuisi olemaan kaleereja, niin ne kaappaisivat heidät. Viime yönä tuli tämä rannikko näkyviimme, meidät, jotka emme tietäneet mitään näistä neljästä kaleerista, havaittiin, ja sitten kävi niinkuin olette itse nähneet. Don Gregorio on siis naiseksi puettuna naisten joukossa ilmeisessä hengenvaarassa, ja minä olen tässä kädet selän taakse sidottuina odottaen ja peläten menettäväni henkeni, joka onkin minulle nyt rasitukseksi. Tämä, hyvät herrat, on yhtä surkean kuin todenperäisen tarinani loppu. Pyydän teitä vain sallimaan minun kuolla kristittynä, koska, kuten jo sanoin, en ole mitenkään vikapää rikokseen, jonka kansalaiseni ovat tehneet.

Hän vaikeni, hänen silmänsä olivat täynnä liikutuksen kyyneliä, ja monet läsnäolevista itkivät hänen kanssaan. Liikutettuna ja täynnä myötätuntoa astui varakuningas hänen luokseen, sanaakaan virkkamatta, ja irroitti omin käsin nuoran, joka sitoi moriskotytön kauniita käsiä.

Mutta kristityn maurilaistytön kertoessa merkillistä tarinaansa oli eräs vanha pyhiinvaeltaja, joka oli tullut kaleeriin samalla kertaa kuin varakuningas, kiinteästi häntä katsellut, ja moriskotyttö oli tuskin ehtinyt lopettaa kertomuksensa, kun hän heittäytyi tytön jalkojen eteen, syleili niitä ja sanoi hänelle lukemattomien huokausten ja nyyhkytysten värisyttämällä äänellä:

— Oi Anna Felix, onneton tyttäreni! Minä olen isäsi Ricote ja olen palannut sinua etsimään, koska en voi elää ilman sinua, omaa sieluani.

Nuo sanat kuullessaan Sancho levitti silmänsä suuriksi ja kohotti päätään, joka oli ollut kumarassa hänen ajatellessaan omaa onnetonta menoaan; hän katseli pyhiinvaeltajaa, tunsi hänet samaksi Ricoteksi, jonka oli tavannut lähdettyään käskynhaltianvirastaan, ja sai varmuuden siitä, että tuo oli hänen tyttärensä, joka nyt vapaaksi päästettynä syleili isäänsä ja sekoitti kyyneliään hänen kyyneliinsä. Ricote sanoi kenraalille ja varakuninkaalle:

— Tämä, hyvät herrat, on minun tyttäreni, jonka kohtalot ovat vähemmän onnelliset kuin hänen nimensä.[70] Hänen nimensä on Anna Felix ja lisänimensä Ricote, ja hän on laajalti tunnettu kauneutensa samoinkuin minun rikkauteni vuoksi. Minä lähdin isänmaastani etsiäkseni vieraista valtakunnista suojapaikkaa ja tyyssijaa, ja löydettyäni sen Saksasta olen palannut tässä pyhiinvaeltajan puvussa toisten, saksalaisten kanssa etsiäkseni tytärtäni ja kaivaakseni maasta suuria aarteita, jotka olen sinne piiloittanut. Tytärtäni en tavannut, mutta aarteeni löysin, ja se on minulla mukanani, ja nyt olen kaikkein merkillisintä kiertotietä kulkien löytänyt sen aarteen, joka tekee minut kaikkein rikkaimmaksi, nimittäin rakkaan tyttäreni. Jos meidän syyttömyytemme sekä hänen ja minun kyyneleni voivat oikeudentuntoanne loukkaamatta avata säälinne ovet, niin armahtakaa meitä, sillä me emme ole ajatelleetkaan teitä vahingoittaa emmekä ole millään tavalla ottaneet osaa niiden meikäläisten salajuoniin, jotka on oikeudenmukaisesti maasta tarkoitettu.

Siihen virkkoi Sancho:

— Minä tunnen Ricoten hyvin ja tiedän, että hän puhuu totta sanoessaan Anna Felixiä tyttärekseen, mutta tuohon muuhun loruun, hänen matkoihinsa edes ja takaisin, hyviin tai huonoihin aikeisiin, minä en ollenkaan kajoa.

Kaikki läsnäolijat ihmettelivät kovin tätä merkillistä tapausta, ja kenraali sanoi:

— Teidän kyynelenne eivät tosiaankaan salli minun pitää vannomaani valaa; eläkää, kaunis Anna Felix, niin monta vuotta kuin Jumala on teille säätänyt, mutta nuo molemmat julkeat ja hävyttömät miehet kärsikööt rangaistuksen tekemästään rikoksesta.