— Urhoollisille sydämille, herrani, on ominaista, että ne osoittavat kärsivällisyyttä vastoinkäymisessä samoinkuin iloista mieltä myötäkäymisessä. Minä päättelen näin itsestäni; jos näet olin iloinen ollessani käskynhaltiana, en ole surullinen nytkään, vaikka olen aseenkantaja ja kuljen jalkaisin; olenhan kuullut sanottavan, että tuo, jota nimitetään Onnettareksi, on juoppo, oikullinen ja ennen kaikkea sokea ämmä, joten hän ei näe, mitä tekee, eikä tiedä, ketä kukistaa, ketä ylentää.
— Sinähän olet oikea filosofi, Sancho; — vastasi Don Quijote — sinä puhut varsin viisaasti; en tiedä, kuka sinulle on tuon opettanut. Mutta sen tiedän, ettei maailmassa ole mitään onnetarta ja etteivät siinä tapahtuvat seikat, olkootpa ne hyviä tai huonoja, johdu mistään sattumasta, vaan taivaan nimenomaisesta kaitselmuksesta. Siksi sanookin tunnettu sananlasku, että jokainen on oman onnensa seppä. Minäkin olen ollut oman onneni seppä, mutta en ole toiminut niin viisaasti kuin olisi pitänyt, ja siksi ovat vaateliaat toiveeni johtaneet surkeaan häviöön. Olisihan minun pitänyt ajatella, ettei heikko Rocinante voinut vastustaa Hohtavan kuun ritarin valtavan suurta ratsua. Siitä huolimatta uskalsin käydä otteluun, tein mitä voin, minut viskattiin maahan, ja vaikka menetin taistelijan kunnian, en sentään menettänyt enkä voi menettää hyvettä, joka on siinä, että pidän sanani. Ollessani peloton ja urhoollinen vaeltava ritari minä puolustin mainettani teoillani ja omin käsin, ja nyt, kun olen vain jalankäyvän aseenkantajan veroinen, aion tehostaa sanojani täyttämällä antamani lupauksen. Vaella siis eteenpäin, ystäväni Sancho, ja viettäkäämme koevuotemme kotipuolessa, niin saamme siellä yksinäisyydessä kerätä uusia voimia palataksemme sitten minulle unohtumattoman asetoimen harjoittamiseen.
— Armollinen herra, — vastasi Sancho — jalan kulkeminen ei ole niin hauskaa, että se kehoittaisi ja yllyttäisi minua tekemään pitkiä päivämatkoja. Jätetään nämä aseet riippumaan tänne johonkin puuhun jonkun hirtetyn pahantekijän asemesta, ja kun pääsen jälleen istumaan harmoni selkään, jalat maanpintaa korkeammalla, voimme tehdä päivämatkoja niin pitkiä kuin teidän armonne haluaa; mutta se, joka luulee, että minun pitää jalkaisin kulkea pitkiä päivämatkoja, luulee turhia.
— Hyvin puhuttu, Sancho; — vastasi Don Quijote — ripustettakoon aseeni voitonmerkiksi, ja niiden alapuolelle tai niiden ympärille piirrettäköön puuhun, mitä oli kirjoitettu Rolandin aseitten muistomerkkiin
Ei muille nämä, ainoastaan sille, ken vertoja voi vetää Rolandille.
— Kaikki tuo tuntuu minusta mainiolta, — vastasi Sancho — ja jollemme tulisi matkan varrella Rocinantea kaipaamaan, sopisi sekin ripustaa siihen.
— Minä en anna hirttää Rocinantea enempää kuin aseitanikaan, — virkkoi Don Quijote — sillä kenenkään ei pidä sanoa, että hyvästä palveluksesta on saatu huono palkka!
— Teidän armonne puhuu varsin viisaasti, — vastasi Sancho — sillä ymmärtäväisten ihmisten mielestä ei pidä kostaa satulalle, jos aasi on syyllinen, ja koska teidän armonne itse on syyllinen tähän tapaukseen, niin teidän tulee rangaista itseänne eikä purkaa vihaanne näihin rikkinäisiin ja verisiin aseisiin, ei leppoisaan Rocinanteen eikä minun arkoihin jalkoihini vaatimalla niitä liikkumaan nopeammin kuin on kohtuullista.
Semmoisissa puheissa ja keskusteluissa heiltä kului koko se päivä ja lisäksi vielä neljä päivää, joiden aikana ei sattunut mitään, mikä olisi heidän matkaansa häirinnyt; mutta viidentenä päivänä, saavuttuaan erääseen kylään, he näkivät majatalon edustalla paljon väkeä, joka oli siinä huvittelemassa, koska oli pyhäpäivä. Kun Don Quijote ehti lähelle heitä, koroitti muudan talonpoika äänensä ja sanoi:
— Jompikumpi näistä molemmista herroista, jotka tässä tulevat eivätkä tunne kumpaakaan asianosaista, sanokoon, miten tässä vedonlyönnissä on meneteltävä.