Kaksi päivää myöhemmin varakuningas keskusteli Don Antonion kanssa, miten olisi meneteltävä, jotta Anna Felix ja hänen isänsä saisivat jäädä Espanjaan; heistä näet ei tuntunut ollenkaan sopimattomalta, että tytär, joka oli niin hyvä kristitty, ja isä, joka näytti niin hyväaikeiselta mieheltä, saisivat maahan jäädä. Don Antonio tarjoutui matkustamaan pääkaupunkiin asiasta keskustelemaan, koska hänen täytyi välttämättä sinne lähteä toisten seikkojen vuoksi, ja hän vihjaili, että siellä voi saada monetkin vaikeat asiat hyvälle tolalle suosijoiden ja lahjojen avulla.
– Ei, – sanoi Ricote, joka oli läsnä tämän keskustelun aikana — meidän ei pidä luottaa mihinkään suosijoihin eikä lahjoihin, sillä suurta Don Bernardino de Velascoa, Salazarin kreiviä, jonka tehtäväksi hänen majesteettinsa on jättänyt karkoittaa meidät maasta, eivät taivuta mitkään rukoukset, ei lupaukset, ei lahjat eikä valitukset; vaikka onkin totta, että hän liittää oikeuteen armeliaisuutta, käyttää hän kuitenkin, koska havaitsee kansamme koko ruumiin taudin tartuttamaksi ja turmelemaksi, mieluummin polttorautaa kuin lievittävää lääkettä, ja niin hän älykkäästi, järkevästi, uutterasti ja peloittavasti toimien on ottanut voimakkaille hartioilleen tämän suuren ja monimutkaisen asian moitteettomasta toimeenpanosta koituvan taakan, eivätkä meidän salajuonemme, viekkautemme, rukouksemme ja petoksemme ole kyenneet sokaisemaan hänen silmiään, jotka hän pitää aina avoimina, jottei yksikään meistä saa jäädä maahan tai piiloutua työntääkseen sitten kuin salassa piilevä juuri ajan mittaan uusia vesoja ja kantaakseen myrkyllisiä hedelmiä Espanjassa, joka nyt on puhdas ja vapaa siitä pelosta, missä suuri lukumäärämme on sitä pitänyt. Suuri Filip kolmas on tehnyt sankarillisen päätöksen ja menetellyt uskomattoman viisaasti antaessaan sen toimeenpanon mainitun Don Bernardino de Velascon tehtäväksi!
— Minä tulen joka tapauksessa sinne päästyäni ryhtymään kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin, ja tehköön taivas sitten, mitä hyväksi näkee — sanoi Don Antonio. — Matkustakoon Don Gregorio minun kanssani vapauttaakseen vanhempansa tuskasta, jota he hänen poissaolonsa vuoksi varmaan tuntevat; Anna Felix jääköön talooni vaimoni luo tai menköön siksi aikaa johonkin luostariin, ja minä tiedän herra varakuninkaan mielellään näkevän, että kelpo Ricote viipyy hänen talossaan, kunnes saadaan nähdä, miten aikeeni luonnistuvat.
Varakuningas suostui kaikkiin näihin ehdotuksiin, mutta Don Gregorio, saatuaan tietää, mitä oli tekeillä, sanoi, ettei hän millään ehdolla voinut eikä tahtonut jättää Anna Felixiä. Koska hän kuitenkin aikoi käydä vanhempiensa luona ja arvasi voivansa pian palata häntä noutamaan, hän sentään suostui tehtyyn suunnitelmaan. Anna Felix jäi siis Don Antonion puolison luo ja Ricote varakuninkaan taloon.
Tuli sitten Don Antonion ja samoin Don Quijoten ja Sanchon lähtöpäivä, kaksi päivää edellä kerrottujen tapausten jälkeen; putoaminen hevosen selästä näet esti Don Quijotea lähtemästä matkaan aikaisemmin. Don Gregorion ja Anna Felixin jäähyväiset vaativat kyyneliä, huokauksia, pyörtymisiä ja nyyhkytyksiä. Ricote tarjosi Don Gregoriolle tuhat dukaattia, jos hän halusi ne ottaa, mutta tämä ei ottanut yhtään ainoata, vaan lainasi vain Don Antoniolta viisi dukaattia luvaten maksaa ne takaisin pääkaupungissa. Niin he molemmat lähtivät matkaan, ja myöhemmin, kuten sanottu, myös Don Quijote ja Sancho, Don Quijote aseetonna ja matkapuvussa ja Sancho jalkaisin, sillä harmolla oli kuormanaan ritarin varukset.
Kuudesseitsemättä luku,
missä kerrotaan, mitä saa nähdä, kun sen lukee, tai kuulla, kun sen itselleen luetuttaa.
Barcelonasta lähtiessään Don Quijote katseli vielä kerran paikkaa, missä oli kukistunut, ja sanoi:
— Tässä Troia tuhoutui! Tässä riisti minulta onnettomuus, mutta ei suinkaan oma heikkouteni, hankkimani maineen; tässä osoittautui onnettareni epävakaiseksi, tässä himmentyivät urotyöni; tässä, sanalla sanoen, onneni sortui voimatta nousta siitä notkosta enää milloinkaan!
Tuon kuultuaan sanoi Sancho: