Don Quijote makasi sängyssä kuusi päivää ärtyneenä, alakuloisena, mietteissään ja huonolla tuulella, muistellen kerran toisensa jälkeen tuota onnetonta kohtausta, jossa hänet oli voitettu. Sancho lohdutteli häntä ja sanoi hänelle muun muassa:
— Rakas armollinen herra, kohottakaa päänne ja olkaa iloinen, jos voitte, ja kiittäkää taivasta, etteivät kylkiluut katkenneet, vaikka teidät paiskattiin maahan; ja koska tiedän, että selkään antaminen ja saaminen kuuluvat yhteen ja ettei aina ole kinkkua, missä on koukkuja, niin heittäkää hiiteen tohtori, sillä ettehän te häntä tarvitse tämän taudin parantamiseen, lähdetään takaisin kotiin eikä huolita kulkea etsimässä seikkailuja semmoisista maista ja seuduista, joita emme tunne; ja jos asiaa oikein tarkoin ajatellaan, niin minä tässä suurempaan vahinkoon joudun, vaikka teidän armoanne on pahemmin pidelty. Minä, joka käskynhaltianvirasta lähtiessäni päätin olla milloinkaan enää semmoista virkaa ikävöimättä, en ole jättänyt toivoa, että pääsen kerran kreiviksi, ja se toivo ei toteudu koskaan, jos teidän armonne ei huolikaan enää ruveta kuninkaaksi ja jättää ritarihommansa; ja sillä viisillä kaikki toivoni haihtuvat savuna ilmaan.
— Ole vaiti, Sancho; tiedäthän, ettei toimettomuuteni ja yksinäisyyteni tule jatkumaan kauempaa kuin yhden vuoden; sitten minä palaan kunniakkaaseen toimeeni, eikä minulta suinkaan tule puuttumaan valloitettavaa kuningaskuntaa eikä sinulle lahjoitettavaa sopivaa kreivikuntaa.
— Jumala sen kuulkoon, — sanoi Sancho — ja piru olkoon kuuro; minä näet olen aina kuullut sanottavan, että on parempi hyvää toivoa kuin pitää huonoa omanaan.
Niin pitkälle he olivat ehtineet keskustelussaan, kun huoneeseen astui
Don Antonio lausuen erittäin tyytyväisen näköisenä:
— Hyviä uutisia, herra Don Quijote! Don Gregorio ja luopio, joka lähti häntä hakemaan, ovat satamassa! Mitä sanonkaan, satamassa? He ovat jo varakuninkaan luona ja saapuvat tänne aivan heti.
Don Quijote ilahtui hiukan ja sanoi:
Minun tekee totisesti melkein mieli sanoa, että olisin iloinen, jos olisi käynyt aivan päinvastoin, sillä silloin minun olisi täytynyt lähteä tästä Berberiaan, missä olisin käsivarteni voimalla vapauttanut sekä Don Gregorien että kaikki Berberiassa olevat kristityt vangit. Mutta mitä sanonkaan, minä onneton? Enkö ole joutunut voitetuksi? Enkö ole tullut kukistetuksi? Eikö juuri minun täydy olla kajoamatta aseisiin vuoden aikana? Mitä siis lupaankaan? Miksi itseäni kiitän? Sopisihan minun pikemmin polkea rukkia kuin heiluttaa miekkaa!
— Älkää huoliko niin puhua, armollinen herra; — sanoi Sancho — eihän kanaakaan tapeta, vaikka se vähän nikottelee; tänään sinun vuorosi, huomenna minun, eikä tämmöisistä kohtauksista ja paukutuksista pääse selville mitenkään; sillä se, joka tänään kaatuu, voi huomenna nousta, jos ei hänen tee mieli sänkyyn jäädä, minä tarkoitan, jollei hän itse anna arkuudelle valtaa, vaan kerää uutta rohkeutta uusiin tappeluihin. Nouskaa nyt, armollinen herra, ottamaan vastaan Don Gregorioa; kaikki ihmiset tuntuvat olevan levottomia, ja hän on varmaan jo talossa.
Niin olikin laita. Don Gaspar ja luopio olivat tehneet varakuninkaalle selkoa meno- ja paluumatkasta, ja Don Gregorio, joka kovin halusi päästä tapaamaan Anna Felixiä, oli tullut luopion kanssa Don Antonion taloon. Don Gregorio, joka oli Algeriasta lähtiessään ollut naisen vaatteissa, oli laivassa vaihtanut ne erään hänen kerallaan pakenevan vangin vaatteisiin; mutta olisipa hän esiintynyt millaisessa asussa tahansa, hän olisi varmaan aina näyttänyt henkilöltä, joka ansaitsi ystävällistä kohtelua, auliutta ja kunnioitusta, sillä hän oli tavattoman kaunis ja, kuten näytti, seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden ikäinen. Ricote ja hänen tyttärensä kiiruhtivat häntä tervehtimään, isä liikutettuna ja tytär ujona. He eivät syleilleet toisiaan, sillä siinä, missä on paljon rakkautta, ei yleensä ole liiallista ujostelemattomuutta. Nähdessään nämä molemmat kauniit nuoret ihmiset, Don Gregorien ja Anna Felixin, yhdessä, kaikki läsnäolijat joutuivat ihastuksen ja ihmetyksen valtaan. Ainoastaan hiljaisuus puhui molempien rakastavaisten puolesta, ja silmillään he ilmaisivat toisilleen iloisia ja siveitä ajatuksiaan. Luopio kertoi, mitä keinoja ja juonia hän oli käyttänyt vapauttaessaan Don Gregorion, Don Gregorio kertoi niistä vaaroista ja vaikeuksista, joissa hän oli ollut jäätyään naisten joukkoon, mutta ei kertonut tuota monisanaisesti, vaan aivan lyhyesti, osoittaen siten olevansa paljoa älykkäämpi kuin hänen ikänsä edellytti. Ricote vihdoin maksoi ja palkitsi anteliaasti sekä luopion että ne, jotka olivat olleet soutajina. Luopio palasi takaisin kirkon helmaan, ja niin tästä viallisesta jäsenestä tuli katumuksen ja parannuksen avulla jälleen puhdas ja terve.