– Dulcinea Tobosolainen on maailman kaunein nainen, ja minä olen onnettomin ritari maan päällä, eikä ole oikein, että heikkouteni saattaa häpeään tämän totuuden. Iske peitselläsi, ritari, ja vie minulta henki, koska olet jo riistänyt minulta kunnian.
– Sitä en suinkaan tee; — vastasi Hohtavan kuun ritari — eläköön, eläköön himmentymättömänä neiti Dulcinea Tobosolaisen kauneuden maine. Minä tyydyn siihen, että suuri Don Quijote lähtee kotikyläänsä yhdeksi vuodeksi tai määräämäkseni ajaksi, niinkuin sovimme, ennenkuin kävimme tähän taisteluun.
Kaiken tuon kuulivat varakuningas ja Don Antonio sekä monet muut läsnäolevat ja kuulivat myös Don Quijoten vastaavan, että hän tunnollisena ja rehellisenä ritarina täyttäisi kaikki muut vaatimukset, kun häneltä vain ei vaadittaisi mitään, mikä olisi vahingoksi Dulcinealle. Tuon tunnustuksen kuultuaan Hohtavan kuun ritari käänsi ratsunsa, kumarsi kohteliaasti varakuninkaalle ja ratsasti lyhyttä laukkaa kaupunkiin.
Varakuningas käski Don Antonion lähteä hänen jälkeensä ja ottaa kaikin mokomin selville, kuka hän oli. Don Quijote nostettiin maasta, hänen silmikkonsa avattiin ja huomattiin, että hän oli aivan kalpea ja hiessään. Rocinante oli niin huonossa kunnossa, ettei kyennyt paikaltaan liikahtamaan. Syvän surun ja murheen valtaama Sancho ei tietänyt, mitä sanoa tai tehdä: kaikki, mitä oli tapahtunut, tuntui hänestä kuin unennäöltä, ja koko asia oli kuin pelkkää noituutta. Hän näki herransa voitettuna ja velvoitettuna olemaan kokonaisen vuoden aseisiin tarttumatta; hän ajatteli, että hänen isäntänsä urotöitten maine oli himmentynyt ja hänen uusiin lupauksiinsa liittyvät toiveet rauenneet kuin tuhka tuuleen. Hän oli tuskallisen epätietoisuuden vallassa, jäisikö Rocinante rammaksi vai ei ja tulisivatko hänen herransa kaikki jäsenet paikoilleen; vaikka hänestä tuntui, että olisi jo suuri onni, jos hänen päässään tulisivat kaikki ruuvit paikoilleen. Lopuksi Don Quijote kuljetettiin kaupunkiin kantotuolissa, jonka varakuningas haetti, ja varakuningas palasi itsekin kaupunkiin haluten saada tietää, kuka oli Hohtavan kuun ritari, joka oli saattanut Don Quijoten niin surkeaan tilaan.
Viidesseitsemättä luku,
missä mainitaan, kuka Hohtavan kuun ritari oli, ja kerrotaan Don Gregorion vapauttamisesta sekä muista seikoista.
Don Antonio Moreno seurasi Hohtavan kuun ritaria ja häntä itseään seurasi, jopa ahdistikin, joukko katupoikia, kunnes jäivät piirittämään erästä kaupungissa olevaa majataloa, johon Don Antonio meni. Hän meni sinne haluten saada tietää, kuka tuo ritari oikeastaan oli. Aseenkantaja tuli ottamaan ritaria vastaan ja auttamaan häntä varuksien riisumisessa; sitten ritari meni erääseen alakerran huoneeseen ja hänen kanssaan Don Antonio, joka oli ylen utelias saamaan hänestä selkoa. Huomattuaan, ettei tämä herra jättänyt häntä rauhaan, Hohtavan kuun ritari virkkoi hänelle:
— Minä tiedän varsin hyvin, jalo herra, minkätähden tulette. Te tulette ottamaan selkoa, kuka olen, ja koska minulla ei ole mitään aihetta kieltäytyä sitä ilmoittamasta, sanon sen teille palvelijani riisuessa varuksiani ja sanon täysin totuudenmukaisesti. Tietäkää siis, hyvä herra, että nimeni on kandidaatti Simson Carrasco. Minä olen kotoisin samasta kylästä kuin Don Quijote Manchalainen, jonka hulluus ja typeryys saa kaikki, jotka hänet tuntevat, häntä surkuttelemaan, ja niihin, jotka ovat häntä syvimmin säälineet, olen minäkin kuulunut. Varmaan uskoen hänen voivan parantua ainoastaan, jos hän pysyy hiljaa kotonaan omassa kylässään ja talossaan, tein suunnitelman saadakseni hänet sinne jäämään ja lähdin siis noin kolme kuukautta sitten matkaan vaeltavana ritarina nimittäen itseäni Peiliritariksi, aikoen käydä taistelemaan hänen kanssaan ja voittaa hänet tekemättä hänelle mitään vahinkoa, mutta asettaen ennen taistelua ehdoksi, että voitetun piti joutua voittajan armoille. Minä aioin vaatia häntä (katsoin näet hänet jo ennakolta voitetuksi) palaamaan kotipaikalleen ja jäämään sinne vuodeksi, jona aikana hän voisi parantua; mutta sallimus järjesti asian toisin, sillä hän voitti minut ja heitti minut ratsun selästä, joten aikomukseni ei toteutunut. Hän jatkoi matkaansa, ja minä palasin kotiin voitettuna, häpeissäni ja pahoin loukkaantuneena putoamisesta, joka oli erittäin vaarallinen. Mutta sittenkään ei sammunut haluni lähteä vielä kerran häntä etsimään ja voittaa hänet, kuten tänään kävi. Ja koska hän tunnollisesti noudattaa vaeltavan ritarikunnan sääntöjä, niin hän varmaan noudattaa sitäkin, jonka olen hänelle säätänyt hänen lupauksensa täyttämiseksi. Tämä, hyvä herra, on asian todellinen juoksu, eikä minulla ole mitään siihen lisättävää. Pyydän vain, ettette ilmianna minua ettekä sano Don Quijotelle, kuka olen, jotta hyvä aikomukseni pääsee toteutumaan ja tulee jälleen järkiinsä mies, joka on tosiaan erittäin järkevä, kunhan vapautuu ritarihullutuksista.
— Ah, hyvä herra, — virkkoi Don Antonio — Jumala antakoon teille anteeksi vääryyden, jonka olette tehnyt koko maailmalle tahtoessanne tehdä jälleen viisaaksi maailman hupaisimman hullun! Ettekö huomaa, hyvä herra, ettei hyöty, jota Don Quijote voi saada aikaan viisaana, milloinkaan vastaa huvia, joka meille koituu hänen hassutuksistaan? Mutta luulenpa, ettei herra kandidaatti suurtakaan vaivaa nähden kykene palauttamaan järkiinsä niin auttamattomasti hullua ihmistä; ja jollei tämä olisi ristiriidassa lähimmäisenrakkauden kanssa, toivoisin, ettei Don Quijote koskaan parantuisi; jos näet hän tulisi terveeksi, emme menettäisi ainoastaan hänen hauskuuttansa, vaan myös hänen aseenkantajansa Sancho Panzan leikkisät puheet, joista joka-ainoa voi tehdä itse murheenkin jälleen iloiseksi. Kaikesta huolimatta olen tästä vaiti enkä virka hänelle mitään saadakseni nähdä, olenko oikeassa otaksuessani, ettei toimenpide, johon herra Carrasco on ryhtynyt, johda toivottuun tulokseen.
Kandidaatti vastasi, että yritys epäilemättä oli hyvällä tolalla ja että hän toivoi sen päättyvän onnellisesti. Don Antonion sitten lausuttua kohteliaita vakuutuksiaan ja luvattua häntä palvella kaikella muotoa kandidaatti sanoi hänelle hyvästi, antoi lastata varukset muulin selkään, lähti jo samana päivänä kaupungista samalla hevosella, jolla oli kaupunkiin ratsastanut, ja palasi kotipaikalleen kokematta matkan varrella mitään, mitä tarvitsisi mainita tässä todenperäisessä historiassa. Don Antonio kertoi varakuninkaalle kaikki, mitä Carrasco oli hänelle ilmoittanut, mutta varakuningas ei ollut siitä kovin mielissään, sillä Don Quijoten lähdettyä kotipuoleensa jäisivät vaille huviaan kaikki, jotka saivat tietoa hänen hullutuksistaan.