Kaksi päivää myöhemmin luopio lähti kevyessä kuusisoutuisessa aluksessa, jonka miehistö oli erittäin urhoollista väkeä, ja vielä kahden päivän kuluttua kaleerit lähtivät itäänpäin kenraalin sitä ennen pyydettyä varakuningasta ystävällisesti lähettämään hänelle tietoa, miten Don Gasparin vapauttaminen menestyisi ja miten Anna Felixin asiat kehittyisivät, ja varakuningas lupasi täyttää hänen pyyntönsä.
Don Quijote lähti eräänä aamuna ratsastamaan rantatielle, täysissä varuksissaan ja aseissaan, sillä nämä, kuten hän usein tapasi sanoa, olivat hänen koristeensa ja taistelu oli hänen leponsa, joten hän ei luopunut niistä hetkeksikään. Samassa hän näki vastaan tulevan ritarin, joka oli hänkin asestettu kiireestä kantapäähän ja jolla oli kilvessä kirkkaasti loistava kuu. Tultuaan niin lähelle, että ääni kuului, hän huusi kovalla äänellä puhutellen Don Quijotea näin:
— Mainio ritari Don Quijote Manchalainen, jota ei ole milloinkaan ylistetty ansion mukaan, minä olen Hohtavan kuun ritari; ennenkuulumattomat urotyöni ovat kenties jo palauttaneet nimeni sinun muistiisi. Minä tulen taistelemaan kanssasi ja koettelemaan käsivarsiesi voimaa saadakseni sinut tietämään ja tunnustamaan, että valtiattareni, olipa hän kuka tahansa, on verrattomasti kauniimpi kuin sinun Dulcinea Tobosolaisesi. Jos avoimesti ja suoraan tunnustat tämän totuuden, niin vältät kuoleman ja säästät minulta vaivan päättää päiväsi; jos sitävastoin käyt taistelemaan ja minä sinut voitan, en vaadi sinulta mitään muuta hyvitystä kuin että luovutat aseesi, lakkaat etsimästä seikkailuja, palaat kotipuoleesi ja oleskelet siellä vuoden ajan eläen kaikessa rauhassa ja hyväätekevässä levossa miekkaan tarttumatta; se näet on otollista omaisuutesi lisäämiseksi ja sielusi pelastukseksi. Jos taas sinä voitat minut, saat tehdä minulle mitä tahdot, varukseni ja ratsuni joutuvat saaliiksesi, ja urotöitteni maine siirtyy sinulle. Harkitse nyt, mikä on itsellesi parasta, ja vastaa minulle heti, sillä minä olen määrännyt tämän asian ratkaisemista varten koko tämän päivän.
Don Quijotea hämmästytti sekä Hohtavan kuun ritarin julkeus että hänen taisteluhaasteensa aihe, ja hän vastasi hänelle tyynesti ja ankaran vakavasti:
— Hohtavan kuun ritari, jonka urotyöt eivät ole vielä tulleet tietooni, minä pakotan teidät valallisesti tunnustamaan, ettette ole milloinkaan nähnyt ylhäistä Dulcineaa; minä näet tiedän, että jos olisitte hänet nähnyt, olisitte varonut ryhtymästä tähän otteluun, koska hänen ulkomuotonsa olisi hälventänyt erehdyksenne ja olisi teille osoittanut, ettei ole ollut eikä voi olla kauneutta, jota sopisi verratakaan hänen kauneuteensa. En siis tahdo väittää, että valehtelette, mutta väitän, ettette osu väitteessänne oikeaan, ja hyväksyn haasteenne esittämillänne ehdoilla, vieläpä nyt heti, jotta määräaika ei ehdi kulua loppuun, erottaen mainituista ehdoista kuitenkin sen, että urotöittenne kunnia siirtyisi minulle, sillä minä en edes tiedä, mitä ja millaisia ne ovat, vaan tyydyn omiin urotöihini, sellaisinaan. Ottakaa siis itsellenne tilaa tästä kentältä niin paljon kuin haluatte; minä teen samoin, ja jolle Jumala sen antaa, sillä pyhä Pietari sen siunaa.
Kaupunkilaiset olivat jo huomanneet Hohtavan kuun ritarin ja olivat ilmoittaneet varakuninkaalle, että hän oli keskustelemassa Don Quijote Manchalaisen kanssa. Otaksuen, että se oli jokin uusi seikkailu, jonka oli järjestänyt Don Antonio Moreno tai joku muu kaupungin herra, varakuningas lähti heti ulos rantaan Don Antonion kanssa ja monien muiden ylhäisten herrojen seuraamana ja saapui paikalle Don Quijoten parhaillaan kääntäessä Rocinantea lähteäkseen ottamaan vauhtia. Huomatessaan molempien ritarien olevan kääntymässä ja aikovan hyökätä toisiaan vastaan varakuningas astui heidän väliinsä ja kysyi heiltä, mikä syy heidät sai näin äkkiarvaamatta käymään taisteluun. Hohtavan kuun ritari vastasi, että kysymyksessä oli kaunotarten vertaileminen ja lausui hänelle lyhyesti samaa, mitä oli sanonut Don Quijotelle, mainiten lisäksi molempien taistelijoitten asettamat ja hyväksymät ehdot. Varakuningas meni Don Antonion luo ja kysyi häneltä hiljaa, tiesikö hän, kuka tuo Hohtavan kuun ritari oli, vai oliko tämä jokin kepponen, joka aiottiin tehdä Don Quijotelle. Don Antonio vastasi, ettei tietänyt, kuka tuo ritari oli, enempää kuin sitäkään, oliko taisteluhaaste annettu piloillaan vai tosissaan. Tämä vastaus sai varakuninkaan kahden vaiheille, pitikö hänen sallia heidän käydä taisteluun vai ei; mutta voimatta uskoa, että tämä oli muuta kuin pilaa, hän sitten väistyi syrjään sanoen:
— Herrat ritarit, jollei tässä ole mitään muuta keinoa kuin taipua tunnustamaan tai kuolla ja jos herra Don Quijote on vääjäämätön ja teidän armonne, Hohtavan kuun ritari, päätöksessään järkähtämätön, niin pehmittäkää toisianne Jumalan nimeen.
Hohtavan kuun ritari kiitti kohteliain ja valituin sanoin varakuningasta hänen antamastaan lupauksesta, ja Don Quijote teki samoin. Tämä sulkeutui koko sydämestään taivaan ja Dulcineansa suojelukseen (kuten hänen oli tapana tehdä taistelua aloittaessaan), peräytyi ottaakseen vauhtia ja tällä kertaa hiukan kauemmaksi, koska näki vastustajansa niin tekevän, ja niin he sitten, minkään torven tai sotaisen soittimen antamatta hyökkäysmerkkiä, käänsivät yhtaikaa ratsunsa, ja koska Hohtavan kuun ritarin ratsu oli nopeampi, hän kohtasi Don Quijoten kahden kolmanneksen päässä hyökkäysradalla ja syöksyi häntä vastaan, kumminkaan koskettamatta häntä peitsellään, jota näytti tahallaan pitävän kohotettuna, niin tuimasti, että kumosi Rocinanten ja Don Quijoten suin päin maahan. Hän kiiruhti heti Don Quijoten luo, laski peitsenkärjen kypärinsilmikon eteen ja lausui:
— Te olette voitettu, ritari, ja vainajakin, jollette lausu tunnustustanne kaksintaistelumme ehtojen mukaan.
Don Quijote, joka oli loukkaantunut ja huumaantunut, vastasi heikolla ja raukealla äänellä, joka kaikui kuin haudasta, koska hän ei kohottanut kypärinsä silmikkoa: