— Voi sinua, paatunutta sielua! Voi sinua, sydämetöntä aseenkantajaa! Voi kuinka huonosti on käytetty leipä, jota olet syönyt, ja kuinka huonosti on tullut palkituksi sinulle osoittamani ja suunnittelemani suosio! Minä olen tehnyt sinut käskynhaltiaksi, ja minun tähteni sinulla on hyviä toiveita päästä kreiviksi tai johonkin muuhun vastaavaan aatelisarvoon, ja toiveittesi täyttymiseen ei kulu enempää aikaa kuin kuluu tämän vuoden päättymiseen; minä näet post tenebras spero lucem.[74]
— En minä tuota ymmärrä, — virkkoi Sancho, — ymmärrän vain, että niin kauan kuin nukun, minussa ei ole yhtään pelkoa eikä toivoa, ei mitään vaivaa eikä mitään kunniaa, ja siunattu olkoon se, joka on unen keksinyt, tuon viitan, joka peittää kaikki ihmisen ajatukset, tuon ravinnon, joka karkoittaa nälän, tuon juoman, joka poistaa janon, tuon tulen, joka lämmittää vilussa, tuon viileyden, joka viihdyttää helteessä, ja sanalla sanoen tuon yleisesti käyvän rahan, jolla voi ostaa mitä tahansa, tuon puntarin ja painon, joka antaa yhtä paljon paimenelle kuin kuninkaalle ja yhtä paljon yksinkertaiselle kuin ovelalle. Yksi ainoa paha puoli unessa on, mikäli olen kuullut sanottavan, ja se on siinä, että se muistuttaa kuolemaa, sillä nukkuvan ja kuolleen välillä on hyvin vähän eroa.
— Enpä ole kuullut sinun, Sancho, — sanoi Don Quijote — koskaan puhuvan niin hienosti kuin nyt, ja siitä minä havaitsen todenperäiseksi sananlaskun, jota sinä silloin tällöin käytät: »Vähät suvusta, seura se miehen hioo.»
— Hiisi vieköön, rakas herra ja isäntä! — virkkoi Sancho. — Nyt en minä latele sananlaskuja; niitähän tulee teidän armonne suusta ihan parittain ja paremmin kuin minulta, se vain erona minun lausumieni ja teidän armonne lausumien välillä, että teidän armonne sananlaskut osuvat kohdalleen, ja minun lausumani miten sattuu; mutta sananlaskuja ne sittenkin ovat kaikki tyynni.
Niin pitkälle he olivat ehtineet, kun kuulivat kumeata melua ja röhinää, joka levisi kaikkiin seudun laaksoihin. Don Quijote nousi ja tarttui miekkaan, ja Sancho kyyristyi harmon taakse sovittaen suojaksi eteensä herransa varukset ja aasinsa satulan; hän vapisi pelosta, ja Don Quijotea värisytti levottomuus. Melu kiihtyi hetki hetkeltä ja lähestyi molempia pelon vallassa olevia, tai ainakin toista; toisen urhoollisuus kyllä tunnetaan. Seikka oli se, että muutamat miehet olivat ajamassa seitsemättäsataa sikaa markkinoille myytäväksi; he olivat matkassa niiden kanssa tähän vuorokauden aikaan, ja sikojen aikaansaama meteli ja röhkinä ja puuskutus oli niin kova, että se kerrassaan löi Don Quijoten ja Sanchon korvat lukkoon, joten he eivät kyenneet oikein käsittämään, mitä se mahtoi olla. Röhkivä joukko hyökkäsi luo kulkien laajassa rintamassa, ollenkaan välittämättä Don Quijoten enempää kuin Sanchonkaan arvokkuudesta, syöksyi heidän ylitseen, hävitti Sanchon varustukset eikä ainoastaan heittänyt kumoon Don Quijotea, vaan vei kaiken muun hyvän lisäksi vielä Rocinanten mukanaan. Tuo taaja, röhkivä joukko, nuo saastaiset eläimet heittivät hyvää vauhtia liikkuessaan aasin satulan, ritarin varukset, harmon, Rocinanten, Sanchon ja Don Quijoten sikin sokin maahan. Sancho nousi niin hyvin kuin voi ja pyysi isännältään miekkaa sanoen tahtovansa tappaa puoli tusinaa noita kopeita ja hävyttömiä sikoja; hän näet oli nyt ehtinyt huomata, mitä ne oikeastaan olivat. Don Quijote vastasi hänelle:
– Anna niiden olla, hyvä ystävä; tämä solvaus on minun syntini rangaistus, ja on oikeudenmukaista taivaan kuritusta, että voitetun vaeltavan ritarin syövät shakaalit, että häntä pistävät ampiaiset ja että siat polkevat hänet jalkoihinsa.
– Silloin on varmaan taivaan rangaistusta sekin, vastasi Sancho — että voitettujen ritarien aseenkantajia pistelevät kärpäset, syövät täit ja että nälkä heitä julmasti ahdistaa. Jos me aseenkantajat olisimme niiden ritarien poikia tai oikein likeisiä sukulaisia, joita palvelemme, niin ei olisi ihmekään, vaikka heidän syntinsä kostettaisiin meille kolmanteen ja neljänteen polveen. Mutta mitä on Panzoilla tekemistä Quijotein kanssa? Kas niin, käydään taas makuulle ja nukutaan se pieni aika, mikä yöstä on vielä jäljellä; Jumala antaa uuden päivän, ja me voimme jälleen toivoa parempaa onnea.
— Nuku sinä, Sancho, — vastasi Don Quijote — joka olet syntynyt nukkumaan; minä, joka olen syntynyt valvomaan, annan tänä aikana, mikä on vielä päivänkoittoon jäljellä, ajatusteni vapaasti vaeltaa ja ilmaantua pienenä madrigaalina, jonka olen tänä yönä mielessäni sepittänyt sinun tietämättäsi.
— Minun mielestäni — vastasi Sancho — eivät semmoiset ajatukset, jotka sallivat sepittää lauluja, ole paljon mistään kotoisin. Teidän armonne vääntää värssyä niin paljon kuin haluaa, minä puolestani nukun niin paljon kuin jaksan.
Niin hän ojentautui pitkäkseen maahan, kääri peitteen ympärilleen ja vaipui sikeään uneen, missä häntä eivät häirinneet mitkään takaukset, ei velat eikä surut. Don Quijote nojasi erään pyökin tai korkkitammen runkoon (Cide Hamete Renengeli näet ei tarkoin mainitse, mikä puu se oli) ja lauloi omien huokaustensa säestyksellä tähän tapaan: