Kun tunnen tuskat julmat, joita sun valtas, Amor, tuottaa, en kuolonkaipuutani voita, vain kuolemaan voin luottaa.

Mut läheltä kun silmään kerta
mä rauhan maata tätä,
taas riemuin halaan tuskain merta,
en elämääni jätä.

Niin antaa kuolo mulle elon, kun elämä mun surmaa. Oi kumma leikki riemun, pelon, oi kohtaloni turmaa!

Näihin säkeisiin hän liitti yhtä monta huokausta ja runsaita kyyneliä, kuin ainakin henkilö, jonka sydämen oli kerrassaan lävistänyt häviölle joutumisen tuska ja Dulcinean poissaolosta koituva ikävä.

Samassa alkoi päivä koittaa, auringon säteet osuivat Sanchon silmäluomiin, hän heräsi, venyttelihe, ravisteli ja oikoi jäykkiä jäseniään, katseli sikojen eväsvarastossa aikaansaamaa hävitystä ja kirosi koko laumaa ja vielä muuta lisäksi. Vihdoin he lähtivät jatkamaan aloittamaansa matkaa. Illan suussa he sitten näkivät suunnilleen kymmenen ratsumiestä ja neljä tai viisi jalkamiestä, jotka tulivat heitä vastaan. Don Quijoten sydäntä hykähdytti hämmästys ja Sanchon sydäntä pelko, sillä nuo lähestyvät henkilöt olivat peitsillä ja kilvillä varustetut ja muutenkin aivan sotaisessa asussa. Don Quijote kääntyi sanomaan Sancholle:

— Jos voisin käytellä aseitani, Sancho, eikä lupaukseni sitoisi käsivarsiani, niin tuo meitä vastaan tuleva joukkio olisi minulle oikein herkkua; mutta voihan sattua, että se on jotakin muuta kuin pelkäämme sen olevan.

Samassa saapuivat ratsumiehet heidän luokseen, he laskivat peitsensä ja piirittivät sanaakaan virkkamatta Don Quijoten suunnaten peitsien kärjet uhkaavasti kohti hänen selkäänsä ja rintaansa. Eräs jalkamies laski sormen huulilleen vaitiolon merkiksi, tarttui Rocinanten ohjaksiin ja vei ritarin tieltä pois; toiset jalkamiehet ajoivat Sanchoa ja harmoa edellään ja seurasivat kaikki ihmeellisen hiljaisuuden vallitessa sitä, joka kuljetti Don Quijotea. Tämä aikoi pari kolme kertaa kysyä, minne hänet vietiin tai mitä hänestä tahdottiin, mutta ehti tuskin huuliaan liikuttaa, kun toiset jo olivat valmiit ne sulkemaan peitsiensä kärjillä. Sanchon kävi samoin, sillä hänen aikoessaan jotakin sanoa eräs jalkamies tuikkasi häntä piikillä ja samoin harmoa, ikäänkuin tämäkin olisi aikonut puhua. Tuli yö, vauhtia lisättiin, molempien vangittujen pelko kasvoi, varsinkin, kun he kuulivat, kuinka heille tavan takaa huudettiin:

— Joutukaa, troglodyytit!

— Olkaa vaiti, barbaarit!

— Maksakaa, kannibaalit!