— Älkää valittako, skyytit, älkää avatko silmiänne, te verenhimoiset polyfeemit, te ahnaat leijonat!
Ja muita samanlaisia nimityksiä, joilla he kiusasivat onnettoman isännän ja rengin korvia. Sancho puheli itsekseen: »Emmehän me ole mitään trullityttöjä? Olemmeko me mitään partureita tai kannunvalajia? Olemmeko koiranpentuja, joille annetaan kyytiä. En minä pidä tuommoisista nimistä. Tässä on piru merrassa, ja onnettomuus tulee kaikki yhtä haavaa, kuin kepin iskut koiran selkään, ja Jumala suokoon, ettei meille sattuisi pahempaa tässä seikkailussa, josta uhkaa tulla paha selkkaus!
Don Quijote oli aivan ällistynyt eikä voinut miettimälläkään saada selville, mitä saattoivat tarkoittaa kaikki nuo solvaavat nimitykset, joita heille oli lausuttu ja joista hän ymmärsi ainoastaan, ettei ollut syytä toivoa mitään hyvää, vaan sopi pelätä suurtakin pahaa. Sitten he saapuivat, kun yötä oli kulunut suunnilleen tunti, linnaan, jonka Don Quijote varsin hyvin tunsi herttuan linnaksi, missä he olivat oleskelleet joitakin aikoja sitten. »Jumala varjelkoon», sanoi hän tuntiessaan paikan, »mitä tästä tuleekaan? Tässä talossa tosin noudatetaan kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä, mutta voitetuille muuttuu hyvä pahaksi ja paha vielä pahemmaksi.»
He saapuivat linnan suurelle pihalle ja havaitsivat siellä semmoiset laitteet, että heidän ihmetyksensä lisääntyi ja pelkonsa paisui kaksinkertaiseksi, kuten seuraavassa luvussa saadaan nähdä.
Yhdeksässeitsemättä luku.
Kaikkein merkillisimmästä ja ihmeellisimmästä seikkailusta, mitä Don
Quijotelle sattui koko tämän suuren historian aikana.
Ratsumiehet astuivat maahan, tarttuivat jalkamiesten kanssa äkkiä Don Quijoteen ja Sanchoon ja kantoivat heidät kuin kaksi säkkiä linnan pihalle. Siellä paloi eri puolilla satakunta soihtua pitimissään, ja pihan holvikäytävissä oli kuudettasataa lamppua, niin ettei ollenkaan huomannut päivänvalon puutetta, vaikka oli yö ja sangen pimeä. Keskellä pihaa kohosi ruumisalttari noin kolmen kyynärän korkeuteen maanpinnan yläpuolelle, sen päällä oli mustasta sametista tehty suuri telttakatos, ja sen ympärillä paloi portailla toistasataa valkoista vahakynttilää hopeaisissa jaloissaan. Siinä makasi tytön ruumis, niin kaunis, että sen kauneus sai kuolemankin näyttämään kauniilta. Pää lepäsi brokadityynyllä, ja sitä kiersi monenlaisista tuoksuvista kukista sidottu seppele, kädet olivat ristissä rinnalla ja pitelivät kellastunutta voitonpalmua.[75] Pihan toiselle puolelle oli rakennettu eräänlainen näyttämö, missä istui kahdella tuolilla kaksi miestä, kruunu päässä ja valtikka kädessä, siten osoittaen olevansa hallitsijoita, joko todellisia tai kuviteltuja. Näyttämön toisella puolella, minne päästiin portaita pitkin, oli kaksi muuta tuolia, joille vankien kuljettajat sijoittivat Don Quijoten ja Sanchon, yhä hiljaisuuden vallitessa ja eleillään heille ilmoittaen, että heidänkin piti olla vaiti, vaikka he olisivat pysyneet hiljaa ilmankin, koska hämmästyttävä näky sitoi heidän kielensä. Nyt nousi näyttämölle kaksi ylhäistä henkilöä lukuisine seurueineen; Don Quijote tunsi heidät heti isäntäväekseen, herttuaksi ja herttuattareksi, ja nämä istuutuivat kahteen upeaan tuoliin molempien hallitsijoilta näyttävien henkilöitten viereen. Kuinka olisikaan voinut olla ihmettelemättä kaikkea tätä, kun Don Quijote sitäpaitsi oli tuntenut ruumisalttarilla makaavan vainajan ihanaksi Altisidoraksi? Herttuan ja herttuattaren tullessa Don Quijote ja Sancho nousivat ja kumarsivat heille syvään, ja herttua ja herttuatar vastasivat hiukan päätänsä nyökäyttäen.
Samassa kulki näyttämön yli eräs palvelija, saapui Sanchon luo ja puki hänen ylleen mustan parkkumikaavun, joka oli maalattu täyteen tulenliekkejä, otti sitten hänen päästään lakin ja asetti sijaan suipon päähineen, jollaisia kantavat ne, jotka pyhä tuomioistuin on tuominnut katumuksen tekoon, sekä kuiskasi hänen korvaansa, ettei hänen pitänyt avata suutaan, koska siihen muuten pistettäisiin kapula tai hänet otettaisiin hengiltä. Sancho silmäili itseään ylhäältä alas asti ja näki olevansa ihan liekkien vallassa, mutta ei välittänyt siitä tämän taivaallista, koska liekit eivät polttaneet. Hän otti päähineen päästään, näki sen olevan täynnä pirunkuvia, pani sen jälleen päähänsä ja mutisi itsekseen:
— Onpa onni, etteivät liekit minua polta eivätkä pirut minua vie.
Don Quijotekin katseli häntä, ja vaikka pelko oli vallannut hänen aistinsa, ei hän voinut olla nauramatta Sanchon nähdessään. Samassa alkoi, kaikesta päättäen ruumisalttarilta, kuulua hiljaista ja miellyttävää huilunsoittoa, ja koska sitä ei häirinnyt mikään ihmisääni — tässä paikassa näet hiljaisuuskin tuntui kuin henkeään pidättävän — niin se kaikui leppoisalta ja lemmekkäältä. Sitten ilmaantui yhtäkkiä vainajan ruumiilta näyttävän pääpuoleen kaunis nuorukainen, joka oli puettu roomalaiseen tapaan ja lauloi mitä miellyttävimmällä heleällä äänellä, itse harpulla lauluaan säestäen, seuraavat säkeistöt: