Sancho nukkui tämän yön telttasängyssä samassa huoneessa kuin Don Quijote, vaikka olisi mielellään ollut niin tekemättä, jos olisi voinut, koska hyvin tiesi, ettei hänen isäntänsä antaisi unenrauhaa kysymyksiltään ja vastauksiltaan, ja Sanchon ei tehnyt mieli paljoa puhua, sillä kestettyjen kidutusten muistoa säilytti yhä tuntuva kipu, joka ei sallinut hänen vapaasti käyttää kieltään, niin että hän olisi mieluummin nukkunut yksin jossakin nurkassa kuin toisen kanssa tässä upeassa suojassa. Hänen pelkonsa osoittautui niin aiheelliseksi ja hänen epäilyksensä niin oikeaksi, että hänen herransa tuskin sänkyyn ehdittyään jo lausui:
— Mitä sinä oikeastaan arvelet, Sancho, tästä tämäniltaisesta tapauksesta? Suuri ja väkevä on ylenkatsotun rakkauden voima, kuten olet omin silmin saanut havaita Altisidorasta, jota eivät ole surmanneet nuolet eikä mikään muu sota-ase, ei myöskään kuolettava myrkky, vaan se ajatus, että minä olen häntä aina kohdellut niin ynseästi ja ylenkatseellisesti.
Minun puolestani hän olisi mielellään saanut kuolla milloin ja miten tahansa, — vastasi Sancho jos vain olisi jättänyt minut rauhaan, koska minä en ole häntä itseeni rakastuttanut enempää kuin ylenkatsonutkaan eläissäni. En ymmärrä enkä voi käsittää, kuinka saattaa olla laita niin, että semmoisen pikemmin oikullisen kuin älykkään tytön kuin Altisidoran pelastamisella voi olla mitään tekemistä Sancho Panzan kidutuksen kanssa, kuten olen jo ennen sanonut. Nyt minä todella alan selvästi ymmärtää, että noitia ja noituuksia maailmassa on, ja Jumala minut niistä auttakoon, koska en voi itse itseäni auttaa; mutta kaikesta huolimatta pyydän hartaasti teidän armoanne antamaan minun nukkua ja olemaan minulta enempää kyselemättä, jollette tahdo, että hyppään ulos ikkunasta.
— Nuku, hyvä Sancho, — vastasi Don Quijote — jos saamasi neulanpistot ja nipistykset ja nenäpiuvit sen sallivat.
— Mikään kipu — vastasi Sancho — ei ollut niin suuri kuin se, joka johtui noista solvaavista nenäpiuveista, ei muuten, mutta senvuoksi, että minulle antoivat niitä kamarirouvat, jotka piru periköön; ja minä pyydän vielä kerran teidän armoanne sallimaan minun nukkua, sillä uni suo lievitystä valvoviin kärsimyksiin.
— Tapahtukoon niin, — virkkoi Don Quijote — ja Jumala olkoon kanssasi.
He nukahtivat nyt molemmat, ja sillävälin tahtoi Cide Hamete, tämän suuren historian kirjoittaja, merkitä muistiin ja kertoa, mikä sai herttuan ja herttuattaren toimeenpanemaan jo kuvailemamme moniseikkaisen näytelmän. Hän sanoo, että kandidaatti Simson Carrasco ei ollut unohtanut, kuinka Don Quijote oli voittanut ja kukistanut tantereeseen Peiliritarin, mikä häviö ja kukistuminen ehkäisi ja tuhosi kaikki hänen aikeensa, ja että hän tahtoi vielä kerran koettaa onneaan toivoen käyvän paremmin kuin edellisellä kerralla. Hän siis tiedusteli hovipojalta, joka toi kirjettä ja lahjaa Sanchon vaimolle Teresa Panzalle, missä Don Quijote oleskeli, hankki itselleen uudet varukset ja uuden ratsun, laittoi kilpeensä hohtavan kuun ja kuljetti kaikkea mukanaan muulin selässä, jota ei tällä kertaa taluttanut hänen entinen aseenkantajansa Tomé Cecial, vaan eräs toinen talonpoika, jotta Sancho ja Don Quijote eivät miestä tuntisi. Niin hän saapui herttuan linnaan, missä sai kuulla, mitä tietä ja mihin suuntaan Don Quijote oli lähtenyt aikoen ottaa osaa Zaragozan kilpaleikkeihin. Herttua kertoi hänelle myös, mitä pilaa Don Quijoten kanssa oli pidetty keksimällä Dulcinean lumouksesta vapauttaminen, jonka piti tapahtua Sanchon pakarain kustannuksella. Lopuksi hän kertoi kandidaatille vielä, millaisen kepposen Sancho oli tehnyt isännälleen uskottelemalla hänelle, että Dulcinea oli lumottu ja muutettu maalaistytöksi, ja kuinka hänen puolisonsa herttuatar oli uskotellut Sancholle, että tämä itse erehtyi, koska Dulcinea oli todella lumottu. Kandidaatti sekä nauroi että ihmetteli tuota melko lailla, ajatellen, miten Sancho saattoi olla samalla kertaa niin ovela ja yksinkertainen ja miten Don Quijoten hulluus voi kehittyä sellaiseen määrään. Herttua pyysi kandidaattia, siinä tapauksessa, että tämä kohtaisi Don Quijoten, voittipa hänet tai ei, tulemaan takaisin ja kertomaan tapahtumasta. Kandidaatti teki niin, hän lähti etsimään ritaria, ei löytänyt häntä Zaragozasta, ratsasti eteenpäin, ja silloin hänelle tapahtui, mitä on jo aikaisemmin kerrottu. Sitten hän palasi herttuan linnaan ja kertoi hänelle kaikki, mainitsi taistelun ehdot ja että Don Quijote nyt oli paluumatkalla pitääkseen moitteettomana vaeltavana ritarina sanansa ja vetäytyäkseen yhdeksi vuodeksi kotikyläänsä elämään siellä kaikessa rauhassa. Kandidaatti arveli, että hän voisi tuona aikana parantua hulluudestaan, ja sanoi, että juuri tämä aikomus oli saanut hänet esiintymään niin monissa hahmoissa, koska hänen mielestään oli kovin sääli, että Don Quijoten lainen ymmärtäväinen hidalgo oli hulluna. Sitten hän sanoi herttualle jäähyväiset ja lähti kotipuoleen odottaen Don Quijoten pian tulevan sinne hänen jäljessään. Tästä herttua otti aiheen uuteen juoneen; niin kovin häntä huvitti kaikki, mikä koski Sanchoa ja Don Quijotea. Hän asetti miehiä väijyksiin kaikille teille lähelle ja kauas linnasta, kaikkialle, mistä vain otaksui Don Quijoten voivan tulla, sijoittaen eri paikkoihin ratsain tai jalan kulkevia palvelijoitaan, jotta nämä hänet kohdattuaan toisivat hänet linnaan joko hyvällä tai pahalla. Hänet tavattiin, ja siitä lähetettiin tieto herttualle, joka oli jo ryhtynyt kaikkiin asian vaatimiin toimenpiteisiin ja saatuaan tiedon hänen tulostaan antoi sytyttää pihalla olevat soihdut ja lamput sekä laskea Altisidoran ruumiin alttarille kaikilla jo kuvailluilla asiaankuuluvilla menoilla, niin luonnollisesti ja taitavasti, että pilan ja toden välillä oli hyvin vähän eroa. Ja Cide Hamete sanoo vielä, että hän puolestaan pitää pilantekijöitä yhtä hulluina kuin sen esineitä ja että herttua ja herttuatar todella muistuttivat houkkioita, koska näkivät niin suurta vaivaa tehdessään pilaa kahdelle houkkiolle. Toinen näistä nukkui nyt sikeässä unessa, ja toinen valvoi syvissä mietteissään; ja siinä tilassa heidät tavoitti nouseva päivä ja samalla halu nousta, sillä joutilaisuuden untuvapatjat eivät koskaan miellyttäneet Don Quijotea, olipa hän sitten joutunut voitetuksi tai itse saanut voiton.
Mutta Altisidora, joka Don Quijoten luulon mukaan oli palannut kuolemasta elämään, jatkoi herrasväkensä päähänpiston toteuttamista ja astui, päässään sama seppele, joka hänellä oli ollut ruumisalttarilla, yllään valkoisesta taftista tehty ja kultakukkasin koristettu leninki, hiukset valtoiminaan hartioilla ja nojaten kaikkein hienoimmasta ehenpuusta tehtyyn mustaan keppiin, Don Quijoten huoneeseen. Hänet nähtyään Don Quijote kyyristyi säikähtyneenä ja hämmästyneenä kokoon ja meni melkein huppuun lakanan ja peitteen alle, aivan mykkänä ja kykenemättä osoittamaan tulijalle vähintäkään kohteliaisuutta. Altisidora istuutui tuolille hänen pieluksensa viereen, huokasi syvään ja lausui hänelle sitten hellällä ja heikolla äänellä:
— Kun ylhäiset rouvat ja siveät neidot tallaavat kunnian jalkoihinsa ja sallivat kielensä häikäilemättä rikkoa kaikkea soveliaisuutta ilmaisemalla salaisuuksia, joita heidän sydämessään piilee, niin heidät on epäilemättä saatettu äärimmilleen. Minä, armollinen herra Don Quijote Manchalainen, olen eräs heistä, ahdistuksenalainen, voitettu ja rakastunut, mutta siitä huolimatta niin kärsivällinen ja siveä, että sydämeni suuren siveyteni tähden kaikessa hiljaisuudessa pakahtui ja minä menetin henkeni. Sen kylmyyden vuoksi, jota olet osoittanut minua kohdellessasi, oi sinä kivikova ritari, joka olet minun valittaessani ollut marmoria ynseämpi, minä olen ollut kaksi vuorokautta kuolleena, tai ovat ainakin minua kuolleena pitäneet ne, jotka ovat minut nähneet, ja ellei Amor olisi minua säälinyt ja pelastanut tämän kelpo aseenkantajan kidutuksen avulla, olisin saanut jäädä sinne toiseen maailmaan.
— Olisihan Amor — sanoi Sancho — hyvinkin voinut pelastaa teidät kiduttamalla minun aasiani, ja minä olisin ollut teille siitä kiitollinen. Mutta sanokaa minulle, armollinen rouva, niin totta kuin taivas suokoon teille toisen auliimman rakastajan kuin tämä minun isäntäni: mitä te näitte siellä toisessa maailmassa? Millaista menoa siellä helvetissä pidetään? Täytyyhän näet ihmisen, joka epätoivoon kuolee, välttämättä joutua juuri sinne.