— Totta puhuakseni — vastasi Altisidora — minä en sittenkään tainnut ihan kuolla, koska en tullut helvettiin; jos näet olisin sinne joutunut, en varmaankaan olisi päässyt sieltä pois, vaikka olisi mielikin tehnyt. Mutta portille minä tulin, ja siinä oli tusinan verta piruja palloa pelaamassa, kaikilla yllään housut ja nuttu, leveät taitekaulukset ja niissä flaamilaiset pitsit, hihansuissa samanlaiset kalvosinten virassa ja käsivarret hihoista ulkona neljän sormen leveydeltä, jotta näyttäisivät pidemmillä kädet, joissa he pitelivät tulisia karttuja. Mutta sitäkin enemmän ihmettelin, että heillä oli pallojen asemesta kirjoja, jotka näyttivät olevan täynnä ilmaa ja rohtimia, ja tämä oli ihmeellinen ja ennennäkemätön seikka; mutta se ei sittenkään minua kummastuttanut niin kovin kuin eräs toinen: vaikka näet on aivan luonnollista, että pelin voittajat iloitsevat ja häviölle joutuvat ovat pahoillaan, niin tässä pelissä kaikki murisivat, kaikki napisivat ja kaikki kiroilivat.
— Ei se mikään ihme ole, — vastasi Sancho — sillä pirut, pelasivat tai eivät, eivät voi koskaan olla iloisia, voittivat tai olivat voittamatta.
— Niin on nähtävästi laita; — vastasi Altisidora mutta on vielä eräs seikka, joka sekin minua ihmetyttää (tarkoitan, silloin ihmetytti), nimittäin se, että pallo ei ollut koskaan ensimmäisen heiton jälkeen enää eheä ja ettei sitä voitu toista kertaa käyttää, joten he heittelivät vanhoja ja uusia kirjoja niin tiheään, että se oli ilmetty ihme. Eräälle niistä, joka oli ihka uusi ja hyvin sidottu, he antoivat semmoisen paukun, että sen sisukset purkautuivat ja lehdet levisivät mikä minnekin. Muudan piru sanoi toiselle: »Katso, mikä kirja tuo on.» Toinen piru vastasi: »Tämä on Don Quijote Manchalaisen historian toinen osa, jota ei ole kirjoittanut sen alkuperäinen tekijä Cide Hamete, vaan joku aragonialainen, joka sanoo olevansa kotoisin Tordesillasista.» »Ota se pois», sanoi toinen piru, »ja heitä se helvetin syvyyteen, niin etteivät silmäni sitä enää näe.» »Onko se niin huono?» kysyi toinen. »Se on niin huono», virkkoi ensimmäinen, »etten olisi voinut huonompaa tehdä, vaikka olisin yrittämällä yrittänyt.» He jatkoivat leikkiään ja heittivät palloa toisilla kirjoilla, ja minä, kuultuani mainittavan Don Quijoten nimen, hänen, jota sydämestäni rakastan, painoin tämän näyn visusti muistiini.
— Näky se varmaan oli; — sanoi Don Quijote — minua näet ei ole toista koko maailmassa, ja jos tuo uusi historia kulkeekin kädestä käteen, ei se sentään kenenkään käteen jää, sillä kaikki antavat sille potkun. Minä en ole pannut pahakseni, vaikka olen kuullut vaeltavani kuin haamu kadotuksen pimeydessä ja päivän valkeudessa, sillä minä en ole se henkilö, jota mainittu historia koskee. Jos se on hyvä, vilpitön ja todenperäinen, niin se elää vuosisatoja, mutta jos se on huono, ei sen tarvitse kulkea pitkää matkaa kehdosta hautaan.
Altisidora aikoi jatkaa valitustaan Don Quijotesta, kun tämä lausui hänelle:
— Olen sanonut teille jo monta kertaa, armollinen neiti, olevani pahoillani siitä, että olette kohdistanut lemmenaatoksenne minuun, koska ne voivat minun puoleltani saada ainoastaan kiitosta, mutta ei mitään täyttä korvausta. Minä olen syntynyt olemaan Dulcinea Tobosolaisen oma, ja kohtalottaret, jos niitä on olemassa, ovat minut hänelle määränneet; ja se, joka luulee minkään muun kauneuden voivan vallata hänen sijaansa sydämessäni, luulee mahdottomia. Olkoon tämä selitys riittävä, jotta vetäydytte takaisin kunniallisuutenne rajoihin, koska ketään ei voida velvoittaa siihen, mikä on mahdotonta.
Tuon kuultuaan Altisidora näytti närkästyvän ja suuttuvan ja sanoi hänelle:
— Niin totta kuin Jumala elää, te herra kapakala, te huhmarsielu, te taatelinsydän, kovempi ja härkäpäisempi kuin moukka, jolta jotakin pyydetään, kun hänellä on jotakin muuta kiikarissa, jos saan teidät kynsiini, niin revin silmät päästänne! Luuletteko kukaties, te herra kukistettu ja herra möyhennetty, että minä teidän tähtenne kuolin? Kaikki, mitä olette tänä yönä nähnyt, on ollut pelkkää pilaa, sillä en minä ole niitä naisia, jotka suostuvat suremaan rahtuakaan tuommoisten kameelien tähden, vielä vähemmän kuolemaan.
— Sen minä hyvin uskon, — sanoi Sancho — sillä semmoisille jutuille, että rakastuneet muka kuolevat, niille ei kannata muuta kuin nauraa; kyllä ne osaavat niin sanoa, mutta tekemisestä ei tule mitään, ei totisesti.
Heidän näin keskustellessaan astui huoneeseen se soittoniekka, joka oli laulajana ja runoilijana laulanut jo mainitut, säkeistöt, kumarsi syvään Don Quijotelle ja sanoi: