— Se ei ole tarpeen, armollinen rouva, — vastasi Altisidora — sitä keinoa ei tarvitse käyttää, sillä sen julmuuden muisto, jota tämä moukkamainen maankiertäjä on minulle osoittanut, varmaan hälventää hänet mielestäni ilman mitään muuta toimenpidettä. Ja nyt minä tahdon teidän korkeutenne luvalla tästä poistua, jotta en kauemmin näe silmieni edessä, en sano hänen murheellista hahmoaan, vaan hänen rumaa ja inhoittavaa naamaansa.
— Tuo tuntuu minusta — virkkoi herttua — muistuttavan sananlaskua, että se, joka haukkuu, antaa kohta anteeksi.
Altisidora oli pyyhkivinään kyyneliään nenäliinaansa, niiasi herrasväelleen ja poistui huoneesta.
— Minä sanon sinulle, — virkkoi Sancho — sinä tyttö raiska, minä sanon sinulle, että huonosti sinun käy, sillä sinä olet ollut tekemisissä sielun kanssa, joka on kuiva kuin saraheinä, ja sydämen kanssa, joka on kova kuin tammi. Totisesti, jos olisit ollut tekemisissä minun kanssani, niin sinulle olisi laulanut toinen kukko!
Siihen keskustelu päättyi. Don Quijote pukeutui, aterioi herttuan ja herttuattaren kanssa ja lähti matkaan saman päivän iltapuolella.
Yhdeskahdeksatta luku.
Mitä Don Quijotelle ja hänen aseenkantajalleen Sancholle sattui heidän palatessaan kotikyläänsä.
Voitettu ja kukistettu Don Quijote matkusti eteenpäin, osalta kovin mietteliäänä, osalta erittäin iloisena. Hänen alakuloisuutensa johtui hänen häviöllejoutumisestaan ja ilonsa siitä, että hän muisti Sanchossa olevan tuon ihmeellisen kyvyn, jota hän oli osoittanut herättäessään Altisidoran kuolleista, vaikka Don Quijoten olikin hiukan vaikea saada itseään uskomaan, että rakastunut kamarineiti oli todella ollut kuollut. Sancho sitävastoin ei ollut lainkaan iloinen, sillä häntä suretti, ettei Altisidora ollut pitänyt lupaustaan eikä ollut antanut hänelle paitoja, ja tätä seikkaa sinne tänne pohtiessaan hän sanoi isännälleen:
— Totisesti, armollinen herra, minä olen kaikkein onnettomin lääkäri, mitä maailmasta voidaan löytää. Niitähän on tohtoreita, jotka ensin vievät hengen hoidokiltaan ja sitten vielä vaativat maksua vaivoistaan, vaikka ei ole tarvinnut tehdä muuta kuin kirjoittaa nimensä jonkin rohtoresehdin alle, ja rohtojakaan ei valmista hän itse, vaan apteekkari, ja siinä koko juttu. Sitävastoin minulle, joka saan maksaa toisten pelastumisen verenvuodatuksella, nenäpiuveilla, nypistyksillä, neulanpistoilla ja pieksämisestä koituvalla kivulla, minulle ei makseta vähän vähääkään. Mutta hiisi vieköön, jos käsiini tuodaan vielä joku toinen sairas, niin kyllä varmaan saavat käsiäni voidella, ennenkuin sen kureenaan, sillä eihän voi laulaa, jos ei saa kastaa kaulaa, ja minä en jaksa uskoa, että taivas on suonut minulle tämän voiman, joka minussa on, jotta käyttäisin sitä toisten hyväksi ihan ilmaiseksi.
— Olet oikeassa, hyvä Sancho, — vastasi Don Quijote — ja Altisidora menetteli kovin väärin, kun ei antanut sinulle noita lupaamiansa paitoja. Vaikka näet kykysi on sinulle gratis data,[77] koska se ei ole kysynyt sinulta minkäänlaista opiskelua, merkitsee se, että olet kokenut kidutusta omassa persoonassasi, enemmän kuin mikään opiskelu. Voin puolestani sinulle sanoa, että jos sinä olisit halunnut saada maksua iskuista, joita annat itsellesi, jotta Dulcinea vapautuu lumouksesta, olisin suorittanut sinulle kelpo korvauksen; mutta minä en tiedä, sopiiko tätä parannusta rahalla maksaa, enkä suinkaan tahtoisi, että palkka ehkäisisi lääkityksen voimaa. Siitä huolimatta minusta ei näytä voivan olla vaarallista, vaikka sitä koetetaan. Harkitse siis, Sancho, minkä palkan vaadit, käy sitten piiskaamaan itseäsi ja suorita itsellesi maksu käteisellä ja omakätisesti, sillä sinullahan on hallussasi minun rahojani.