Sitten hän lähti Don Quijoten luota, kääntyi Sancho Panzan puoleen, tarttui hänen käsiinsä ja sanoi:
— Oi sinä uskollisin kaikista aseenkantajista, jotka ovat palvelleet vaeltavaa ritaria nykyisinä tai menneinä aikoina, sinä, jonka oivallisuus on suurempi kuin Trifaldinin, tässä läsnäolevan seuralaiseni parta! Sinä voit syystäkin ylpeästi väittää suurta Don Quijotea palvellessasi samalla palvelevasi tutkimattomalla tavalla kaikkien niiden ritareitten laumaa, jotka ovat maailmassa aseita käytelleet. Minä vannotan sinua kaiken sen nimessä, mitä olet kaikkein uskollisimmalle kunnollisuudellesi velkaa, rupeamaan hyväksi välittäjäksi minun ja isäntäsi kesken, jotta hän heti käy antamaan apuansa tälle kaikkein nöyrimmälle ja kaikkein onnettomimmalle kreivittärelle.
Siihen vastasi Sancho:
— Se seikka, armollinen rouva, että minun oivallisuuteni on yhtä pitkä ja suuri kuin teidän kamarijunkkarinne parta, ei minua paljoa liikuta; jos vain sieluni parta ja viikset[5] ovat reilassa, kun tästä elämästä erkanen, niin kaikki hyvin; näistä tämän maailman parroista minä vähät välitän; mutta ilmankin noita teidän puijattujanne ja pyyteinänne minä kyllä kehoitan herraani (jonka tiedän minusta paljon pitävän, varsinkin nyt, kun hän minua tarvitsee muutamassa hommassa) auttamaan ja tukemaan teidän armoanne niin hyvin kuin suinkin voi. Vetäköön teidän armonne esiin huolensa; kertokoon sen meille ja jättäköön meidät omaan oloomme; kyllä tässä sovitaan.
Herttua ja herttuatar olivat nauruun pakahtua kuunnellessaan hänen puheitaan, koska hyvin tunsivat koko seikkailun juonen, ja ylistivät hiljaa mielessään Trifaldin älyä ja teeskentelytaitoa. Trifaldi istuutui taas ja lausui:
— Kuuluisaa Candayan[6] kuningaskuntaa, joka sijaitsee suuren Trapobanan ja Etelämeren välillä, kaksi peninkulmaa Kap Komnrinin tuolla puolen, haihtui kuningatar Doña Maguncia, herransa ja puolisonsa, kuningas Archipielan leski. He olivat tässä avioliitossaan saaneet ja siittäneet prinsessa Antonomasian, kruununperijättären. Mainittu prinsessa Antonomasia kasvoi minun hoidossani ja johdollani, koska minä olin hänen äitinsä vanhin ja ensimmäinen kamarirouva. Tapahtui sitten, että päivien tullen ja päivien mennen pikku Antonomasia tuli neljäntoista vuoden ikäiseksi ja niin moitteettoman kauniiksi, ettei luonto mitenkään enää kyennyt hänen kauneuttansa lisäämään. Entä oliko hän sitten kehno älyltänsä? Kaikkea muuta; hän oli yhtä ymmärtäväinen kuin kaunis, oli kaikkein kaunein maailmassa ja on vieläkin, jollei kateellinen sallimus ja karsaat kohtalottaret ole katkaisseet hänen elämänsä lankaa. Mutta ei varmaankaan; sillä taivas ei suinkaan salli tehtävän maalle vääryyttä, joka olisi yhtä suuri kuin jos rypäle poimittaisiin raakilona viinitarhan kauneimmasta viiniköynnöksestä. Tähän kauneuteen, jota kankea kieleni ei osaa riittävästi ylistää, rakastui lukematon joukko ruhtinaita, sekä kotimaisia että vieraita, ja niiden joukossa uskalsi eräs hovissa oleva tavallinen aatelismies suunnata ajatuksensa tähän kauneuden taivaaseen luottaen nuoruuteensa ja muhkeuteensa, moniin kykyihinsä ja miellyttäviin ominaisuuksiinsa sekä sieviin ja onnellisiin sielunlahjoihinsa; minä näet sanon teidän korkeuksillenne, jollette pane pahaksenne, että hänen soittaessaan kitara alkoi puhua, ja sitäpaitsi hän oli runoilija ja oivallinen tanssija ja osasi tehdä linnunhäkkejä niin taitavasti, että olisi yksin niitä tekemällä voinut ansaita elatuksensa, jos olisi pahaan puutteeseen joutunut. Kaikki nämä ovat ominaisuuksia ja etuja, joilla voi kaataa kumoon vuoren, hennosta tyttölapsesta puhumattakaan. Mutta koko hänen sievyytensä ja miellyttävyytensä ja kaikki hänen viehättävät ominaisuutensa ja kykynsä olisivat vain vähän tai ei ollenkaan häntä auttaneet hänen käydessään valloittamaan pikku prinsessani varustusta, jollei hän, se hävytön lurjus, olisi ensiksi viekkaasti kukistanut minua. Se konna ja sydämetön maankiertäjä tahtoi ensin voittaa minun suosioni ja lahjoa minut, jotta minä huonona päällikkönä luovuttaisin hänelle puolustamani linnoituksen avaimet. Sanalla sanoen, hän imarteli minun mieltäni ja kukisti tahtoni, en tiedä millaisilla koruilla ja helyillä, joita hän minulle lahjoitti. Mutta suurimpana syynä kukistumiseeni ja lopulliseen antautumiseeni olivat muutamat säkeet, joita kuulin hänen laulavan eräänä iltana istuessani ristikkoikkunassani sen kadun puolella, missä hän seisoi. Ne kuuluivat, jollen väärin muista, näin:
Tään haavan, julman sielunvaivan, löi vihollinen hurmaavin, ja että oikein kärsisin, sen polte säilyi salaa aivan.[7]
Tuo säkeistö tuntui minusta mainiolta, ja hänen äänensä oli minulle kuin hunajaa, ja jälkeenpäin, huomattuani, millaiseen onnettomuuteen jouduin näiden ja toisten samanlaisten säkeitten vuoksi, olen tullut siihen vakaumukseen, että hyvästä ja kunnollisesti järjestetystä valtiosta pitäisi karkoittaa runoilijat, kuten Platon neuvoi tekemään, ainakin rivot runoilijat, koska he kirjoittavat säkeitä, ei semmoisia kuin ne, jotka kertovat Mantuan markiisista ja huvittavat ja itkettävät lapsia ja naisia, vaan rikkiviisaita runoja, jotka tunkeutuvat sieluun kuin sileät okaat sytyttäen sen kuin salama, vaatteita polttamatta. Kerran hän taas lauloi:
Saavu, kuolema, niin salaa, tule huomaamatta vain, etten kuolinriemuissain elämään mä innoin palaa.[8]
Ja vielä muita samanlaisia säkeitä ja runoja, jotka laulettuina meitä hurmaavat ja luettuina ihastuttavat.