Mutta miten meidän käykään, kun he alentuvat sepittämään eräänlaisia säkeitä, joita silloin Candayassa yleisesti suosittiin ja joita mainitaan seguidillain[9] nimellä? Siinä sydän rinnassa hypähteli, ne kutkuttivat nauramaan, hykähdyttivät ruumista ja huumasivat kaikki aistit. Senvuoksi sanon, armollinen herrasväki, että semmoiset säesepot pitäisi täydellä syyllä karkoittaa Sisiliskojen saarille.[10] Mutta syy ei oikeastaan ole heidän, vaan niiden yksinkertaisten, jotka heitä kiittävät, ja niiden hölmöjen, jotka heitä uskovat, ja jos minä olisin ollut niin uskollinen hoitaja kuin minun olisi pitänyt olla, eivät hänen joutavanpäiväiset juttunsa olisi minuun tehonneet enkä minä olisi uskonut todeksi tällaisia puheita: »Minä elän kuollen, minä hehkun pakkasessa, minä värisen tulessa, minä toivon toivotonna, minä lähden ja jään», ja muita samanlaisia mahdottomuuksia, joita heidän teoksissaan vilisee. Entä sitten, kun lupaavat meille Arabian feeniks-linnun, Ariadnen seppelen,[11] auringon orhit, Etelän helmet, Tibarin kullan ja Pancayan[12] palsamin? Silloin he vasta oikein päästävät kynänsä pillastumaan, sillä eihän heidän ole vaikea luvata, mitä eivät milloinkaan aio eivätkä voi täyttää. Mutta mihin nyt eksynkään? Oi minua onnetonta! Mikä hulluus, mikä mielettömyys yllyttää minua kertomaan toisten virheistä, vaikka minulla on niin paljon kertomista omistani? Oi minua onnetonta, sanon vielä kerran! Minua eivät voittaneet hänen säkeensä, vaan oma yksinkertaisuuteni, minua eivät suostuttaneet laulut, vaan oma kevytmielisyyteni; suuri tietämättömyyteni ja varomattomuuteni avasivat tien ja raivasivat polun Don Clavijolle;[13] se näet on mainitsemani ritarin nimi. Ja niin hän sitten pääsi minun avullani kerran ja monta kertaa, ei pettämänsä, vaan minun pettämäni Antonomasian makuuhuoneeseen hänen todellisena puolisonaan; vaikka näet olen syntinen ihminen, en olisi milloinkaan sallinut hänen, jollei hän ollut valtiattareni oma puoliso, koskettaa edes hänen kengänanturaansa. Ei, ei, niin ei saa käydä, minä en ryhdy mihinkään semmoiseen hommaan, jollei sitä ennen ole solmittu avioliittoa! Tässä jutussa oli yksi ainoa vika, ja se oli säädyn erilaisuus, sillä Don Clavijo oli tavallinen aatelismies, ja prinsessa Antonomasia oli valtakunnan perijätär. Joitakin aikoja tämä sekava juttu säilyi salassa ja minun ovelan varovaisuuteni peitossa, kunnes minusta näytti, että sitä alkoi yhä enemmän ilmaista eräänlainen Antonomasian vartalossa havaittava pyöristyminen. Tämä pelko sai meidät kaikki kolme kokoontumaan salaiseen neuvotteluun, niissä päätettiin, että Don Clavijo, ennenkuin tämä ikävä asia tulisi ilmi, pyytäisi Antonomasiaa Vikaarilta[14] vaimokseen kirjallisen naimalupauksen nojalla, jonka prinsessa oli hänelle antanut ja jonka minä olin älykkäästi sommitellut niin sitovaksi, etteivät Simsoninkaan voimat olisi kyenneet sitä rikkomaan. Tarpeellisiin toimenpiteisiin ryhdyttiin, Vikaari sai nähdä sitoumuksen, ripitti prinsessan, joka ilman muuta tunnusti asian, ja käski jättää hänet erään suuressa arvossa pidetyn hovituomarin hoiviin…
Siihen virkkoi Sancho:
– Candayassakin siis on hovituomareita, runoilijoita ja seguidilloja, ja minä uskallan senvuoksi vannoa, että uskon maailman olevan joka puolelta yhtä ja samaa. Mutta pitäkää nyt kiirettä, armollinen rouva Trifaldi; on jo myöhä, ja minä tahtoisin kuolemakseni saada kuulla, kuinka tämä pitkä historia päättyy.
— Sen teen mielelläni — vastasi kreivitär.
Yhdeksäsneljättä luku,
jossa Trifaldi jatkaa hämmästyttävää ja merkillistä historiaansa.
Jokainen Sanchon lausuma sana huvitti herttuatarta yhtä paljon kuin se harmitti Don Quijotea. Tämä käski Sanchon olla vaiti, ja Tuskallinen jatkoi sanoen:
— Vihdoin, kun prinsessa monien kysymysten ja vastausten jälkeen yhä piti päänsä luopumatta aikaisemmasta selityksestään ja sitä mitenkään muuttamatta, lausui Vikaari tuomionsa Don Clavijon eduksi luovuttaen prinsessan hänen lailliseksi puolisokseen, minkä prinsessa Antonomasian äiti, kuningatar Doña Maguncia, pani niin pahakseen, että saimme haudata hänet kolme päivää myöhemmin.
— Hän siis varmaan kuoli — virkkoi Sancho.
— Totta kai! — vastasi Trifaldin. — Ei Candayassa haudata eläviä, vaan kuolleita.