— On sitä nähty semmoistakin, herra kamarijunkkari, — virkkoi Sancho — että pyörtynyt ihminen on haudattu, koska on luultu hänen kuolleen, ja minun mielestäni kuningatar Maguncian olisi pitänyt ennemmin pyörtyä kuin kuolla, sillä elämä paikkaa paljon, eikä prinsessan mielettömyys ollut niin suuri, että hänen olisi tarvinnut panna sitä niin pahakseen. Jos tuo neiti olisi nainut jonkun hovipoikansa tai jonkun muun talon palvelijan, kuten monet muut kuulemma ovat tehneet, niin vahinko olisi ollut auttamaton, mutta kun hän meni naimisiin ritarin kanssa, joka oli niin hieno mies ja niin hyvä-älyinen kuin meille on tässä kuvailtu, niin totta totisesti, jos se olikin tyhmää, niin ei se kumminkaan ollut niin tyhmää kuin puusta katsoen luulisi. Minun herrani, joka on tässä läsnä eikä suinkaan salli minun valehtelevan, väittää ritarien, varsinkin vaeltavien ritarien, hänen sääntöjensä mukaan voivan päästä kuninkaiksi ja keisareiksi yhtä hyvin kuin oppineet miehet voivat päästä piispoiksi.
— Sinä olet oikeassa, Sancho; — virkkoi Don Quijote — sillä vaeltava ritari, jos hänellä on rahtunen hyvää onnea, on varsin mahdollinen pääsemään maailman suurimmaksi herraksi. Mutta jatkakoon rouva Tuskallinen kertomustaan, sillä minä aavistan, että hänellä on vielä kerrottavana se, mikä on katkeraa tässä toistaiseksi suloisessa historiassa.
— Aivan varmaan on kaikki katkera vielä kertomatta — vastasi kreivitär. — Ja se onkin niin katkeraa, että siihen verrattuna metsäkurpitsa on makeaa ja oleanderin lehdet maukkaita. Kun siis kuningatar oli kuollut eikä pyörtynyt, me hautasimme hänet, ja tuskin olimme ehtineet hänet peittää maan poveen ja lausua hänelle viimeiset jäähyväiset, kun (quis talia fando temperet a lacrymis?[15]) ilmaantui puuhevosella ratsastaen keskelle kuningattaren hautakumpua jättiläinen Malambruno, Maguncian oma serkku, joka oli julma mies ja lisäksi vielä noita ja joka serkkunsa kuoleman kostaakseen, Don Clavijon häikäilemättömyyden rangaistukseksi ja harmistuneena Antonomasin hairahduksesta heidät noitui jähmetyttäen heidät siihen haudalle, muuttaen prinsessan pronssiapinaksi ja hänen rakastajansa jostakin tuntemattomasta metallista tehdyksi hirmuiseksi krokotiiliksi, ja heidän molempien välissä seisoo samoin metallista tehty muistopatsas, missä on syyriankielinen kirjoitus, joka Candayan kielelle ja nyt Espanjan kielelle käännettynä sisältää seuraavan lauseen: »Nämä uhkamieliset rakastavaiset eivät saa takaisin alkuperäistä hahmoansa, ennenkuin urhoollinen Manchalainen käy kanssani kaksintaisteluun, sillä ainoastaan hänen suurta urheuttansa varten kohtalottaret varaavat tämän ennenkuulumattoman seikkailun.» Sen tehtyään hän otti huotrasta valtavan suuren ja leveän käyrämiekan, tarttui tukkaani ja näytti aikovan katkaista minulta kaulan juurta myöten. Minä pelästyin, ääni jähmettyi kurkkuuni, ja minä ihan raivostuin, mutta hillitsin itseäni sentään niin hyvin kuin voin ja lausuin hänelle vapisevalla ja surkealla äänellä niin monta ja niin harrasta pyyntöä, että ne saivat hänet siirtämään tuonnemmaksi tämän ankaran rangaistuksen toimeenpanon. Sitten hän käski tuoda eteensä kaikki linnan kamarirouvat, samat, jotka ovat nyt tässä läsnä, selitti tuimin sanoin, mihin olimme tehneet itsemme vikapäiksi, soimasi kamarirouvien luonnonlaatua, heidän pahoja puuhiaan ja vielä pahempia juoniaan, syytti heitä kaikkia siitä, mikä oli yksin minun vikani, ja sanoi, ettei tahtonut rangaista meitä kuolemalla, vaan toisella hitaammalla rangaistuksella, joka kaikkien ihmisten silmissä meidät ainiaaksi surmaisi. Ja hänen niin sanottuaan me kaikki tunsimme samassa silmänräpäyksessä, kuinka kasvojemme huokoset aukenivat, ja kasvojamme tuntui kirvelevän kuin olisi niitä neuloilla pistelty. Me tunnustelimme heti käsillämme kasvojamme ja havaitsimme olevamme siinä asussa, missä meidät nyt saatte nähdä.
Samassa Tuskallinen ja muut kamarirouvat siirsivät syrjään hunnut, jotka olivat heitä verhonneet, ja paljastivat näkyviin kasvot, jotka olivat kerrassaan parran peittämät; muutamat olivat vaaleat, toiset tummat, muutamat valkoiset ja toiset harmahtavat, ja ne nähdessään herttua ja herttuatar näyttivät joutuvan ihmeisiinsä, Don Quijote ja Sancho hämmästyivät, ja kaikki läsnäolijat olivat aivan ymmällä. Trifaldi jatkoi:
— Näin meitä rankaisi konnamainen ja ilkeämielinen Malambruno peittäen hienon ja pehmeän hipiämme näillä harjaksilla. Jospa taivas olisi suonut hänen mieluummin hakata kamalalla käyrämiekallaan vaikka päämme poikki kuin himmentää kasvojemme valoa näillä meitä peittävillä takkuisilla karvoilla. Jos näet asiaa oikein harkitsemme, armollinen herrasväki (ja minä haluaisin sanoa, mitä nyt aion sanoa, silmät muuttuneina kyynellähteiksi; mutta onnettomuutemme ajatteleminen ja ne kyynelmeret, jotka niistä ovat jo vuotaneet, ovat ne kerrassaan kuivanneet, niin että ne ovat rutikuivat, joten minun täytyy sanoa sanottavani ilman kyyneliä), sanon siis: mikä neuvoksi parralliselle kamarirouvalle? Kuka isä tai äiti häntä surkuttelee? Kuka suo hänelle apua? Vaikka näet hänellä onkin hieno hipiä ja vaikka hän on kiduttanut kasvojansa tuhannenlaisilla vesillä ja voiteilla, ei hän sittenkään hevin löydä ottajaansa; mutta mikä hänen neuvokseen silloin, kun hän paljastaa näkyviin kasvot, jotka ovat kuin metsän tiheikkö? Oi te kamarirouvat ja omat kumppanini, me olemme syntyneet onnettomana hetkenä, ja turmion tunnilla meidän isämme ovat meidät siittäneet!
Sen sanottuaan hän näytti pyörtyvän.
Neljäskymmenes luku.
Asioista, jotka koskevat tätä seikkailua ja tätä merkittävää historiaa.
Kaikkien, joita tällaiset historiat huvittavat, tulee toden totta olla kiitollisia Cide Hametelle, sen alkuperäiselle tekijälle, siitä, että hän niin huolellisesti meille kertoo kaikkein pienimmätkin yksityisseikat jättämättä vähäpätöisintäkään päivänvaloon vetämättä. Hän kuvailee ajatuksia, paljastaa kuvitteluja, vastaa lukijan sanattomiin kysymyksiin, haihduttaa epäilyksiä, ratkaisee kiistanalaisia kysymyksiä ja sanalla sanoen tyydyttää uteliaimmankin mielen viimeisetkin vaatimukset. Oi sinä ylen kuuluisa kirjailija! Oi sinä onnellinen Don Quijote! Oi sinä suurimaineinen Dulcinea! Oi sinä hupainen Sancho Panza! Suotakoon teidän kaikkien yhdessä ja kunkin erikseen elää määrättömiin aikoihin, elävien ihmisten huviksi ja yleiseksi ajanvietteeksi!
Historia siis kertoo, että Sancho, huomattuaan Tuskallisen pyörtyneen, virkkoi: