— Jos niin on laita, — virkkoi Sancho — niin suvaitkoon herra tohtori katsoa, mikä kaikista näistä tässä pöydässä olevista ruokalajeista on minulle hyödyllisin ja mikä vähimmän vahingollinen, ja antakoon minun syödä sitä, huolimatta sitä kepillä kurittaa, sillä käskynhaltian elämän nimessä ja niin totta kuin toivon Jumalan antavan minun sitä nauttia, olen nälkään nääntymässä, ja jos nyt kiellätte minulta ravinnon, niin te, pankoon herra tohtori sen pahakseen miten tahansa ja sanokoon minulle mitä hyvänsä, pikemmin riistätte minulta elämän kuin sitä pitennätte.
— Teidän armonne on oikeassa, herra käskynhaltia, — vastasi lääkäri — ja siksi olenkin sitä mieltä, ettei teidän armonne nyt pidä syödä noita keitettyjä kaniineja, sillä se on hienokarvaisten eläinten lihaa. Tuota vasikanpaistia voisi koettaa, jos se ei olisi paistettua eikä höystettyä, mutta näin ollen ei kannata.
Sancho sanoi:
— Tuossa isossa vadissa, joka tuolla kauempana höyryää, näyttää olevan olta podridaa, ja koska siinä on kaikenmoisia eri aineksia, niin varmasti löydän siitä jotakin, mikä on sekä maukasta että terveellistä.
— Absit![31] — sanoi lääkäri. — Kaukana olkoon meistä niin vahingollinen ajatus. Maailmassa ei ole mitään vähemmän ravitsevaa kuin olta podrida. Kelvatkoon se tuomioherroille tai koulunrehtoreille tai maalaishäihin, mutta käskynhaltiain pöytään sitä ei saa tuoda; siinä saa olla ainoastaan kaikkein valioimpia ja herkullisimpia ruokia. Syynä on se, että aina ja kaikkialla pidetään ja kuka tahansa pitää yksinkertaista lääkettä suuremmassa arvossa kuin useasta aineesta kokoonpantua, sillä yksinkertaisessa ei voi tulla mitään erehdystä, mutta monesta aineesta kootussa voi sattua, ettei eri aineita panna siihen oikeata määrää. Herra käskynhaltia voi uskoa sanani, että teidän, jos tahdotte säilyttää terveytenne ja sitä lujittaa, tulee nyt syödä noin sata kappaletta lehikäisiä ja muutamia aivan ohuita kvitteniviipaleita, jotka panevat vatsan kuntoon ja edistävät ruoansulatusta.
Tuon kuultuaan Sancho heittäytyi taaksepäin tuolinsa selkänojaa vasten, tuijotti lääkäriin ja kysyi häneltä vakavalla äänellä, mikä hänen nimensä oli ja missä hän oli opiskellut. Lääkäri vastasi:
— Armollinen herra käskynhaltia, minun nimeni on tohtori Pedro Tuima
Enne, kotikyläni on Puikipois, joka sijaitsee Caracuelin ja Almodovar
del Campon välillä, oikealla kädellä, ja tohtorinarvon olen saanut
Osunan yliopistossa.
Siihen vastasi Sancho vihan vimmassa:
— No niin, herra tohtori Pedro Tuima Pahaenteinen, jonka kotikylä Puikipois on oikealla kädellä, kun kuljetaan Caracuelista Almodovar del Campoon, te Osunassa oppiarvonne saanut tohtori, puikkikaa heti pois minun näkyvistäni; jollette niin tee, niin vannon paistavan päivän nimessä, että otan ryhmysauvan ja alan sillä peitota, ensiksi teitä, niin ettei tähän saareen jää yhtään ainoata lääkäriä, ei ainakaan semmoista, joka ei ymmärrä olevansa tietämätön; oppineita, järkeviä ja älykkäitä lääkäreitä minä kyllä osaan pitää arvossa ja kunnioittaa kuin jumalallisia henkilöitä. Ja minä sanon vieläkin, että Pedro Tuiman pitää tästä lähteä; jollei hän sitä tee, niin minä otan tämän tuolin, jolla istun, ja lyön sen tuhanneksi pirstaksi hänen kalloonsa, ja vaadittakoon minut siitä vastaamaan, kun hallitustani tullaan tänne tutkimaan; minä kyllä vapaudun vastuusta sanomalla tehneeni Jumalalle palveluksen, kun olen ottanut hengiltä kehnon lääkärin, joka on yhteiskunnan vitsauksena. Ja antakaa minulle nyt syötävää tai viekää hiiteen koko tämä käskynhaltianvirka, sillä toimi, joka ei haltiaansa ravitse, ei maksa kahta pahentunutta papua.
Tohtori säikähti huomatessaan käskynhaltian niin vihastuneen ja aikoi puikkia pois salista, mutta samassa kuului ulkoa postitorven ääni. Edeskäypä kiiruhti ikkunaan, palasi ja sanoi: