— Tänä iltana tulee illallisateria korvaamaan, mitä päivällisestä puuttui, ja teidän armonne tulee olemaan tyytyväinen — vastasi edeskäypä.
— Jumala sen suokoon — sanoi Sancho.
Samassa astui sisään talonpoika, joka näytti varsin kunnialliselta mieheltä; jo tuhannen peninkulman päähän voi nähdä, että hän oli vilpitön ja laadullinen. Hän sanoi ensimmäisiksi sanoikseen:
— Kuka täällä on herra käskynhaltia?
— Kukapa muu — vastasi sihteeri — kuin se, joka istuu tuolissa?
— Minä siis nöyrryn hänen edessään — virkkoi talonpoika.
Hän polvistui ja pyysi käskynhaltian kättä sitä suudellakseen. Sancho kieltäytyi ja käski hänen nousta ja sanoa, mitä halusi. Talonpoika totteli ja sanoi sitten:
— Minä, armollinen herra, olen talonpoika, kotoisin Miguelturrasta, kylästä, joka on kahden peninkulman päässä Ciudad Realista.
— Tässä meillä on toinen Puikipois! — virkkoi Sancho. — Puhukaa, hyvä ystävä; minä puolestani voin sanoa hyvin tuntevani Miguelturran ja tiedän, ettei se ole aivan kaukana omasta kylästäni.
— Seikka on se, armollinen herra, — jatkoi talonpoika — että minä olen Jumalan armosta naimisissa pyhän roomalaiskatolisen kirkon suostumuksella; minulla on kaksi poikaa, jotka ovat opin tiellä, ja nuorempi pyrkii lisensiaatiksi. Minä olen leski, sillä vaimoni kuoli, tai oikeammin hänet tappoi huono lääkäri, joka antoi hänelle ulostusainetta hänen ollessaan raskaana, ja jos Jumala olisi sallinut lapsen tulla maailmaan ja jos se olisi ollut poika, niin minä olisin pannut hänet lukemaan tohtoriksi, jotta hänen ei olisi tarvinnut kadehtia veljiänsä kandidaattia ja lisensiaattia.