— Jos siis vaimonne ei olisi kuollut, — sanoi Sancho — tai jos häntä ei olisi otettu hengiltä, niin te ette olisi nyt leski.
— En, armollinen herra, en millään muotoa — vastasi talonpoika.
— Oikeassa ollaan! — virkkoi Sancho. — Jatkakaa, hyvä ystävä, sillä nyt on pikemmin aika nukkua kuin keskustella tämmöisistä asioista.
— No niin, — sanoi talonpoika — tämä minun poikani, josta pitää tulla kandidaatti, rakastui muutamaan oman kylän tyttöön, jonka nimi on Clara Perlerina, erittäin varakkaan talonpojan Andrés Perlerinon tyttäreen; eikä tämä Perlerinien nimi johdu heidän esi-isistään tai muusta suvustaan, vaan siitä, että koko tämä perhekunta on perlaattista[33] väkeä, toisin sanoen potee luuvaloa, ja niin heitä nimitetään komeasti Perlerineiksi, ja jos tässä totta puhun, niin tyttö onkin kuin itämaitten päärly, ja oikealta puolelta katsottuna hän on kuin niityn kukkanen; vasemmalta puolelta hän tosin ei näytä niin korealta, sillä siltä laidalta puuttuu silmä, jonka hän menetti isossarokossa; ja vaikka hänen kasvoissaan on paljon ja syviä rokonarpia, sanovat ne, jotka hänestä pitävät, etteivät ne ole mitään rokonarpia, vaan kuoppia, joihin hänen rakastajiensa sydämet haudataan. Hän on niin siisti, että hän, välttääkseen kasvojen likaantumista, pitää nenäänsä ihan pystyssä, niin että näyttää siltä kuin se karkaisi pois suun läheisyydestä, ja kaikesta huolimatta hän näyttää kerrassaan ihastuttavalta, sillä hänellä on suuri suu, ja jollei siitä puuttuisi kymmentä tai kahtatoista etu- ja poskihammasta, voisi se olla kaikkien sievimpien suitten veroinen, vieläpä niitä kauniimpikin. Huulista minun ei tarvitse sanoa mitään, sillä ne ovat niin hienot ja ohuet, että jos olisi tapana viipsiä huulia, niin näistä saisi kokonaisen vyyhden, mutta ollen väriltään aivan toisenlaiset kuin huulet yleensä ne näyttävät ihan ihmeellisiltä, sillä ne ovat sinisen, viheriän ja sinipunaisen kirjavat; ja herra käskynhaltia suvaitkoon antaa minulle anteeksi, että näin seikkaperäisesti maalailen hänen ominaisuuksiaan, joka kumminkin lopulta tulee tyttärekseni; minä näet pidän hänestä, eikä hän minusta näytä ollenkaan rumalta.
— Maalatkaa päälle vain niin paljon kuin haluatte; — sanoi Sancho — minua huvittaa teidän maalauksenne, ja jos olisin saanut syödä, en olisi voinut toivoa mitään parempaa jälkiruokaa kuin maalaamanne muotokuva.
— Se minulla on vielä antamatta; — vastasi talonpoika — mutta se, mikä ei voi tapahtua nyt, voi tapahtua tuonnempana, ja minä sanon, armollinen herra, että jos voisin maalata hänen kauneutensa ja hänen solakan vartensa, niin siitä tulisi jotakin ihmeellistä, mutta se ei käy päinsä, sillä hän on kumarainen ja muodoton, ja hänen polvensa hipovat suuta; mutta kaikesta huolimatta voi nähdä, että hän, jos voisi ojentaa itsensä suoraksi, kohottaisi päänsä kattoon saakka, ja hän on jo antanut kandidaatilleni kätensä luvaten tulla hänen vaimokseen, vaikka ei hän kättään oikeastaan voi ojentaa, sillä se on täynnä luuvalokyhmyjä; mutta hänen leveistä ja vakoisista kynsistään voi kyllä nähdä, että käsi on hyvä ja muodoltaan semmoinen kuin olla pitää.
— Hyvä, — sanoi Sancho — ja otaksukaa nyt, hyvä ystävä, että olette jo maalannut hänet kiireestä kantapäähän. Mitä te oikeastaan tahdotte? Käykää asiaan kiertelemättä kaartelematta, ilman mitään toisteluja ja liikoja lisäyksiä.
— Minä haluaisin, armollinen herra, — vastasi talonpoika — että teidän armonne osoittaisi minulle suosiotaan ja antaisi minulle suosituskirjeen tulevan miniäni isälle, pyytäen häntä olemaan hyvä ja sallimaan tämän naimisiinmenon tapahtua, koska me emme ole eriarvoisia onnen enempää kuin luonnonkaan lahjoilta, sillä totta puhuen, herra käskynhaltia, poikani on pirun riivaama, eikä kulu yhtäkään päivää, etteivät pahat henget kiusaa häntä kolmesti tai neljästi, ja kerran hän kaatui tuleen, niin että hänen kasvonsa ovat nyt ryppyiset kuin pergamentti, ja hänen silmistään vuotaa aina vettä ja märkää; mutta hän on sävyisä kuin enkeli ja olisi siunatun siivo, jollei hän toisinaan löisi ja takoisi itseään nyrkeillään.
— Haluatteko vielä jotakin, hyvä mies? — kysyi Sancho.
— Haluaisinhan minä vielä muutakin, — vastasi talonpoika — vaikka en uskalla sitä sanoa. Mutta olkoon menneeksi, en tahdo sittenkään jättää sitä poveeni pahenemaan, kävi miten kävi. Sanon siis, armollinen herra, että toivoisin teidän armonne antavan minulle kolmesataa tai kuusisataa dukaattia kandidaattini myötäjäisiä varten, tarkoitan avustukseksi kodin järjestämistä varten, sillä täytyyhän heidän sittenkin elää omissa oloissaan, niin etteivät appivanhemmat heidän asioihinsa sekaannu.