Don Quijote katseli häntä tähystyspaikaltaan ja nähdessään hänen pukunsa ja huomatessaan, kuinka hiljaa hän kulki, hän luuli, että joku noita-akka tuli tuossa asussa tekemään hänelle jotakin pahaa, ja alkoi innokkaasti tehdä ristinmerkkejä. Haamu tuli yhä lähemmäksi; ehdittyhän keskelle lattiaa se kohotti katseensa ja näki, kuinka uutterasti Don Quijote teki ristinmerkkejä, ja jos Don Quijote oli tämän hahmon nähdessään säikähtänyt, niin haamu pelästyi sitä enemmän huomatessaan hänet. Nähdessään hänet siinä pitkänä ja keltaisena, peitteineen ja siteineen, jotka tekivät hänet aivan muodottomaksi, se kiljaisi kovalla äänellä:
— Jeesus! Mitä näenkään?
Säikähdyksissään se pudotti kynttilän kädestään ja pimeään jäätyään kääntyi lähteäkseen pois, mutta kompastui peloissaan omiin liepeisiinsä ja kaatui pitkin pituuttaan lattialle. Don Quijote alkoi pelästyneenä huutaa:
— Minä vannotan sinua, kummitus tai mikä lienetkin, sanomaan minulle, kuka olet, ja sanomaan, mitä minusta tahdot. Jos olet kärsimyksessä oleva vainajan sielu, sano se minulle, niin minä teen hyväksesi, mitä suinkin voin, sillä minä olen katolinen kristitty ja teen mielelläni hyvää kaikille ihmisille. Siitä syystä olen liittynyt vaeltavaan ritarikuntaan, jonka palveluksessa olen ja jonka toiminta ulottuu niinkin pitkälle, että se tahtoo tehdä hyvää kiirastulessa oleville sieluille.
Kuullessaan itseään niin vannotettavan arvasi kaatuessaan loukkaantunut kamarirouva omasta pelostaan, että Don Quijotekin pelkäsi, ja vastasi murheellisella ja hiljaisella äänellä:
— Armollinen herra Don Quijote (jos teidän armonne todella on Don Quijote), minä en ole mikään kummitus, en mikään ilmestys enkä kiirastulessa oleva sielu, kuten teidän armonne näyttää luulevan, vaan Doña Rodriguez, armollisen rouva herttuattaren kamarirouva, ja tulen teidän armonne luo erään semmoisen vaikeuden vuoksi, jossa teidän armonne yleensä antaa apuaan.
— Sanokaa minulle, rouva Doña Rodriguez, — virkkoi Don Quijote — tuleeko teidän armonne ehkä jonkinlaisissa parittamisen aikeissa? Siinä tapauksessa sanon teille, ettei minusta ole mitään apua, kiitos olkoon valtiattareni Dulcinea Tobosolaisen verrattoman kauneuden. Sanalla sanoen, rouva Doña Rodriguez, minä tarkoitan, että jos teidän armonne jättää sikseen ja tuomatta kaikki lemmenviestit, niin voitte jälleen sytyttää kynttilän ja tulla takaisin, ja sitten me keskustelemme kaikesta, mitä haluatte antaa tehtäväkseni ja mitä itse mielitte, lukuunottamatta, kuten sanoin, kaikkia lemmenhoukutuksia.
— Minäkö tulisin tuomaan keneltäkään lemmenviestiä, parahin herra? — vastasi kamarirouva. — Huonosti teidän armonne minut tuntee; minä en ole vielä niin ikäloppu, että toimittelisin semmoisia lapsellisuuksia, sillä minulla on, Jumalan kiitos, yhä täydet sielunvoimat ruumiissani ja suussa kaikki etu- ja poskihampaat, muutamia harvoja lukuunottamatta, jotka minulta on vienyt täällä Aragoniassa aivan tavallinen röhkä-yskä. Mutta odottakaa vähän, armollinen herra, minä menen ulos sytyttämään kynttilän ja palaan heti kertomaan huolistani teille, joka autatte kaikkia ihmisiä heidän vaivoissaan.
Vastausta odottamatta hän lähti huoneesta, mihin Don Quijote jäi rauhallisesti miettimään ja häntä odottamaan. Mutta kohta hänen mieleensä tulvi tuhansia ajatuksia tästä uudesta seikkailusta, ja hänestä tuntui huonosti tehdyltä ja vielä huonommin ajatellulta antautua vaaraan rikkoa valtiattarelleen lupaamansa uskollisuuden, ja hän sanoi itsekseen: »Kuka tietää, eikö perkele, joka on viekas ja kavala, tahdo minua nyt pettää tämän kamarirouvan avulla, minua, jota eivät ole voineet pettää keisarinnat, kuningattaret, herttuattaret, markiisittaret eivätkä kreivittäret? Minä näet olen kuullut monien älykkäitten henkilöitten usein sanovan, että paholainen, jos voi, lähettää viettelijäksi mieluummin nykerönenäisen kuin sellaisen, jolla on kreikkalainen nenä. Ja kukapa tietää, eikö yksinäisyys, tämä tilaisuus ja tämä hiljaisuus herätä minussa uinuvia himoja ja saa aikaan, että vanhoilla päivilläni lankean siinä, missä en ole milloinkaan kompastunut? Semmoisissa tapauksissa on parempi paeta kuin jäädä odottamaan taistelua. Mutta minä en taida olla oikein järjissäni, kun lausun ja ajattelen tällaisia typeryyksiä; eihän näet ole mahdollista, että valkomyssyinen ja lasisilmillä varustettu kamarirouva voi sytyttää minkäänlaista irstasta ajatusta kaikkein tunnottomimpaankaan poveen. Onko maailmassa yhtäkään muhealihaista kamarirouvaa? Onko maan päällä yhtäkään kamarirouvaa, joka ei ole julkea, äreä ja teeskentelevä? Väisty pois, sinä kamarirouvien lauma, josta ihmiselle ei ole minkäänlaista iloa! Kuinka oikein menettelikään se ylhäinen rouva, josta kerrotaan, että hänellä oli vastaanottohuoneensa toisessa päässä kaksi nukkea, jotka esittivät kahta kamarirouvaa silmälaseineen ja ompelutyynyineen, ikäänkuin he olisivat siinä tehneet käsityötään, ja jotka ylläpitivät talon mainetta yhtä hyvin kuin todelliset kamarirouvat!» Niin sanottuaan hän syöksyi pois sängystä aikoen mennä sulkemaan ovea, jottei Doña Rodriguez pääsisi sisään, mutta hänen juuri ollessaan sulkemassa rouva Rodriguez samassa palasi, kädessään sytytetty valkoinen vahakynttilä. Nähdessään nyt Don Quijoten läheltä, peitteeseen kääriytyneenä, siteissä ja yömyssyssä, hän jälleen säikähti ja peräytyi noin kahden askelen päähän sanoen:
— Olemmeko me naiset täällä täydessä turvassa, herra ritari? Minun mielestäni ei ole mikään erinomainen siveyden merkki, että teidän armonne on noussut sängystä.