Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen II:2

by Miguel de Cervantes Saavedra

— Samaa voin minä kysyä teiltä, armollinen rouva, — vastasi Don Quijote — ja minä siis kysyn teiltä, onko varmaa, ettei kukaan hyökkää minun kimppuuni ja tee minulle väkivaltaa.

— Ketä vastaan ja keneltä te, herra ritari, pyydätte semmoista varmuutta? — virkkoi kamarirouva.

— Teiltä ja teitä vastaan minä sitä pyydän, — vastasi Don Quijote — sillä enhän minä ole marmoria ettekä te ole pronssia, eikä kello ole nyt kymmenen aamupäivällä, vaan nyt on keskiyö ja vähän myöhempikin, kuten luulen, ja me olemme täällä huoneessa, joka on paremmin lukittu ja salaisempi kuin oli se luola, missä uskoton ja uskalias Aeneas nautti kauniin ja sääliväisen Didon suloja. Mutta ojentakaa minulle kätenne, armollinen rouva, sillä minä puolestani en pyydä mitään muuta tai suurempaa varmuutta kuin sen, jonka oma pidättyväisyyteni ja hyveeni sekä teidän kunnianarvoisa myssynne minulle tarjoaa.

Niin sanoen hän kosketti huulillaan oikeata kättänsä ja tarttui kamarirouvan käteen, jonka tämä ojensi hänelle täyttäen samat seremoniat.

Tässä Cide Hamete esittää pienen välihuomautuksen sanoen, että hän olisi Mohammedin nimessä mielellään antanut toisen parhaista kauhtanoistaan, jos olisi saanut nähdä, kuinka he molemmat menivät käsi kädessä ovelta sängyn luo.

Don Quijote nousi sitten jälleen sänkyynsä, ja Doña Rodriguez istuutui tuolille vähän matkan päähän ottamatta pois silmälasejaan ja laskematta kädestään kynttilää. Don Quijote veti peitteen päälleen, niin ettei näkyviin jäänyt muuta kuin kasvot, ja molempien sitten täysin tyynnyttyä Don Quijote keskeytti ensinnä vaitiolon sanoen:

— Nyt, armollinen rouva Doña Rodriguez, teidän armonne voi sanoa, mitä teillä on sydämellänne, ja purkaa kaikki huolenne; minä kuuntelen teitä siveillä korvilla ja tahdon auttaa teitä laupiailla töillä.

— Sen kyllä uskon, — vastasi kamarirouva — sillä teidän armonne jalo ja miellyttävä olemus sai minut ehdottomasti odottamaan semmoista kristillistä vastausta. Seikka on nyt se, herra Don Quijote, että vaikka teidän armonne näkee minun istuvan tällä tuolilla ja keskellä Aragonian kuningaskuntaa ja halvan ja vaivaisen kamarirouvan puvussa, olen kuitenkin syntyisin Oviedon seuduilta Asturiasta ja kuulun heimoon, johon monet sen maakunnan parhaimmat perheet liittyvät sukulaisuuden siteillä; mutta kova kohtaloni ja vanhempieni huolimattomuus, jotka köyhtyivät ennen aikojaan, miten lienevätkään köyhtyneet, vei minut pääkaupunkiin Madridiin, missä vanhempani hyvää tarkoittaen ja välttääkseen suurempia onnettomuuksia toimittivat minut erään ylhäisen rouvan palvelijattareksi, ja minä voinkin vakuuttaa teidän armollenne, ettei kukaan ole eläessäni ollut minua etevämpi reikäompelussa eikä liinavaatteitten neulomisessa. Vanhempani jättivät minut palvelukseen ja palasivat kotipuoleen, ja muutamia vuosia myöhemmin he kuolivat ja siirtyivät varmaan taivaaseen, sillä he olivat erinomaisen hyviä katolisia kristittyjä. Minä jäin orvoksi, ja ainoana turvanani oli se huono palkka ja ne niukat lahjat, joita semmoisille palvelijattarille yleensä annetaan ylhäisissä perheissä. Tähän aikaan ja minun antamatta siihen mitään aihetta minuun rakastui muudan talon tallimestari, jo iäkäs mies, parrakas ja komearyhtinen ja ennen kaikkea jalosukuinen kuin itse kuningas; hän näet oli vuoristolaisia. Me emme pitäneet lemmenseikkojamme niin salassa, ettei armollinen rouva saanut niistä vihiä, ja hän, ehkäistäkseen joutavia juoruja, toimitti meidät avioliittoon pyhän äitimme roomalaiskatolisen kirkon suostumuksella ja sen määräämien menojen mukaan. Tästä avioliitosta syntyi tytär, jotta onneni kerrassaan tuhoutuisi, jos minulla mitään onnea olikaan; ei niin, että olisin kuollut synnytykseen, joka tapahtui asianmukaisesti ja ajallansa, vaan siksi, että puolisoni vähän ajan kuluttua kuoli muutamaan säikähdykseen, joka hänet kohtasi ja joka seikka oli semmoinen, että teidän armonne varmaan hämmästyisi, jos minulla nyt olisi tilaisuutta siitä kertoa.

Samassa kamarirouva alkoi hereästi itkeä ja jatkoi:

— Suokaa minulle anteeksi, armollinen herra Don Quijote, mutta minä en voi sille mitään: joka kerta, kun mieleeni muistuu onneton mies-vainajani, tulvivat silmiini kyynelet. Jumala siunatkoon, kuinka komeasti hän aina kuljetti armollista rouvaa muhkean pikimustan muulin lautasilla! Siihen aikaan näet ei käytetty vaunuja eikä kantotuoleja, niinkuin nyt sanotaan käytettävän, vaan ylhäiset naiset ratsastivat tallimestariensa takana. Mutta erästä seikkaa en sittenkään voi jättää kertomatta, jotta huomaatte, kuinka moitteettoman hieno minun kelpo mieheni käytös oli. Kun he kerran Madridissa kääntyivät Santiagon kadulle, joka on kapeanlainen, oli siinä juuri tulossa joku hovituomari, jonka edellä kulki kaksi oikeudenpalvelijaa, ja kelpo tallimestarini käänsi hänet nähdessään muulinsa osoittaen aikovansa palata herra tuomaria saattelemaan. Muulin lautasilla istuva armollinen rouva sanoi miehelleni hiljaa: »Mitä teettekään, onneton? Ettekö tiedä, että minä olen tässä?» Hovituomari pysähdytti kohteliaasti hevosensa ja sanoi miehelleni: »Jatkakaa matkaanne, hyvä herra, sillä minun velvollisuuteni on saatella armollista rouva Casildaa» (se näet oli emäntäni nimi). Mieheni siitä huolimatta yhä kursaili, lakki kädessä, tahtoen lähteä saattelemaan tuomaria. Sen huomattuaan armollinen rouva harmistuneena ja vihoissaan veti esiin parsinneulan tai paremmin sanoen äimän kotelostaan ja tuikkasi sen mieheni selkään, niin että tämä kiljaisi ja vääntelehti sysäten emäntänsä maahan. Kaksi armollisen rouvan lakeijaa kiiruhti häntä nostamaan, ja samoin tekivät hovituomari ja oikeudenpalvelija. Siinä syntyi ankara hälinä Guadalajaran portilla, tarkoitan siinä maleksivan väen joukossa. Emäntäni lähti kotiin jalkaisin, ja mieheni kiiruhti erään välskärin luo ja sanoi hänelle, että hänen sisuksensa oli kerrassaan puhkaistu. Mieheni kohtelias käytös tuli yleisesti tunnetuksi, jopa niin, että poikaviikarit alkoivat juoksennella kaduilla hänen jäljessään, ja siitä syystä sekä myös sen vuoksi, että hän oli hiukan likinäköinen, armollinen rouva erotti hänet palveluksestaan, ja minä uskon aivan varmaan, että tästä johtuva suru oli syynä mieheni kuolemaan. Niin minä jäin leskeksi ja oman onneni nojaan, vaivoinani vielä tytär, jonka kauneus yhä lisääntyi kuin merenvaahto. Koska olin mainion ompelijattaren maineessa, suvaitsi armollinen rouva herttuatar, joka oli vastikään mennyt naimisiin armollisen herra herttuan kanssa, vihdoin viedä minut mukanaan tänne Aragonian kuningaskuntaan, ja tyttäreni minun kerallani. Niin sitten päivän mennen, toisen tullen tyttäreni kasvoi ja hänessä kasvoi maailman koko hempeys: hän laulaa kuin leivonen, tanssii kuin ajatus, karkeloi kuin vimmattu, lukee ja kirjoittaa kuin koulumestari ja laskee kuin saituri. En sano mitään hänen siisteydestään, sillä juokseva vesi ei voi olla puhtaampi kuin hän, ja hänen täytyy olla nyt, jollen väärin muista, kuudentoista vuoden, viiden kuukauden ja kolmen päivän ikäinen, hiukan enemmän tai vähemmän. Sanalla sanoen, tähän tyttäreeni rakastui eräässä herra herttualle kuuluvassa lähitienoilla sijaitsevassa kylässä asuvan ylen äveriään maanviljelijän poika. En tosiaankaan tiedä, miten se oikeastaan on tapahtunut, mutta he ovat päässeet yhteen, ja mies on vietellyt tyttäreni luvaten mennä hänen kanssaan naimisiin eikä aiokaan nyt pitää lupaustaan, ja armollinen herra herttua, vaikka hän tietää asian, koska olen hänelle siitä valittanut, en yhtä kertaa, vaan useita kertoja, pyytäen häntä määräämään, että mainitun talonpojan tulee ottaa tyttäreni vaimokseen, tekeytyy kuuroksi kuin kauppias eikä viitsi edes kunnollisesti minua kuunnella, ja syynä on se, että viettelijän isä on niin rikas ja lainaa hänelle rahoja ja menee kerran toisensa jälkeen takaamaan hänen kevytmielisiä velkojaan, joten hän ei millään muotoa halua miestä loukata tai tuottaa hänelle mitään harmia. Toivoisin siis, armollinen herra, että teidän armonne ottaisi tehtäväkseen tämän loukkauksen korjaamisen, joko hyvillä sanoilla tai aseilla, sillä kaikki ihmiset sanovat, että teidän armonne on syntynyt maailmaan korjaamaan semmoisia loukkauksia, oikomaan vääryyksiä ja auttamaan onnettomia. Ajatelkaahan nyt, armollinen herra, tyttäreni orpoutta, hänen rakastettavuuttaan, hänen nuoruuttaan ja kaikkia niitä hyviä ominaisuuksia, joita olen kertonut hänessä olevan; minä näet voin vakuuttaa Jumalan ja omantuntoni nimessä, ettei armollisen rouvan kaikkien kamarineitien joukossa ole yhtään ainoata, joka yltäisi hänen kengänanturansakaan tasalle, ja muudan heistä, jota nimitetään Altisidoraksi ja pidetään kaikkein virkeimpänä ja hilpeimpänä, jää tyttäreeni verrattuna ainakin kaksi peninkulmaa jälkeen. Teidän tulee näet tietää, hyvä armollinen herra, ettei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää, sillä tämä Altisidora on pikemmin omahyväinen kuin todella kaunis ja pikemmin julkea kuin siveä, ja sitäpaitsi hän ei ole edes oikein terve: hänen hengityksensä näet haisee niin, ettei voi olla hetkeäkään aivan lähellä. Ja onpa armollinen rouva herttuatarkin… On paras, että vaikenen, sillä onhan tapana sanoa, että seinät kuuntelevat.