— Siunatkoon, mikä vaivaa armollista rouva herttuatarta, rouva Doña
Rodriguez? — kysyi Don Quijote.
— Koska minua näin vannotetaan, — vastasi kamarirouva — en voi olla täysin totuudenmukaisesti vastaamatta minulle esitettyyn kysymykseen. Näettehän, armollinen herra Don Quijote, kuinka kaunis armollinen rouva herttuatar on, että hänen kasvojensa hipiä on kuin hiottu ja kiilloitettu säilänpinta, että hänen poskensa ovat kuin maitoa ja karmiinia, toinen kuin aurinko ja toinen kuin kuu, ja näettehän, kuinka reippaasti ja keveästi hän astelee ja melkein liitelee, niin että tuntuu kerrassaan siltä kuin hän levittäisi terveyttä kaikkialle, missä liikkuu? Tietäköön teidän armonne siis, että hän saa tuosta kaikesta kiittää ensinnäkin Jumalaa ja sitten kahta vetohaavaa, jotka hänellä on säärissä ja joiden kautta hänestä virtaavat pois kaikki pahat nesteet, mitkä lääkärien sanojen mukaan täyttävät hänen koko ruumiinsa.
— Pyhä Neitsyt! — virkkoi Don Quijote. — Onko mahdollista, että armollisessa rouva herttuattaressa on sellaisia viemäreitä? Sitä en olisi uskonut, vaikka sen olisivat minulle sanoneet paljasjalkamunkit; mutta totta sen täytynee olla, koska rouva Doña Rodriguez sen sanoo. Mutta sellaiset ja sellaisissa paikoissa sijaitsevat vetohaavat eivät suinkaan voi erittää mitään pahoja nesteitä, vaan sulaa ambraa. Totisesti, nyt minä vasta oikein uskon, että täytyy olla erinomaisen terveellistä kuppauttaa itseään.»
Don Quijote oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun huoneen ovi vihaisesti avattiin. Paukahdus säikähdytti Doña Rodriguezia niin, että kynttilä putosi hänen kädestään, ja huone pimeni pimeäksi kuin sysikellari, kuten tavataan sanoa. Kamarirouva parka tunsi samassa, että joku tarttui kaksin käsin hänen kurkkuunsa niin tuimasti, ettei hän kyennyt hiiskahtamaankaan, ja että joku toinen henkilö aivan kiireesti ja mitään virkkamatta nosti hänen hameensa ja alkoi paukuttaa häntä jollakin tohvelin tapaisella esineellä niin armottomasti, että se oli ihan surkeata. Vaikka Don Quijoten tosiaan tuli häntä surku, ei hän sentään hievahtanutkaan vuoteestaan, koska ei tietänyt, mitä tämä saattoi merkitä, vaan makasi aivan hiljaa ja mitään virkkamatta, peläten vain, että joutuisi itse samoin paukutettavaksi. Hänen pelkonsa ei ollutkaan aiheeton, sillä vaiteliaat pieksijät, möyhennettyään aikansa kamarirouvaa (joka ei uskaltanut edes päästää valitusääniä), kävivät käsiksi Don Quijoteen, vetivät hänet ulos lakanan ja peitteen välistä ja nipistelivät häntä niin uutterasti ja tuimasti, että hänen täytyi huitoa nyrkeillään ympärilleen, ja kaikki tämä tapahtui ihmeellisen hiljaisuuden vallitessa. Taistelu kesti noin puoli tuntia; sitten aaveet poistuivat, Doña Rodriguez suori hameensa ja lähti hänkin ovesta ulos huokaillen kovaa kohtaloansa, virkkamatta sanaakaan Don Quijotelle, joka nyt oli taas yksinään, surullisena ja nipistettynä, hämillään ja mietteissään, Siihen me hänet nyt jätämme odottamaan tietoa, kuka oli ollut se jumalaton noita, joka oli saattanut hänet siihen tilaan. Siitä saadaan selko aikanaan; nyt meitä kutsuu Sancho Panza, ja historian hyvä järjestys vaatii meitä palaamaan hänen luokseen.
Yhdeksäsviidettä luku.
Mitä Sancho Panzalle sattui hänen ollessaan kiertomatkalla saaressa.
Kun jätimme suuren käskynhaltian, oli hän vihoissaan ja kiukuissaan maalailevalle ja hävyttömälle talonpojalle. Tämä oli saanut ohjeensa hovimestarilta ja hovimestari herttualta, ja he molemmat tekivät pilaa Sanchosta. Mutta Sancho piti puoliaan heitä kaikkia vastaan, vaikka olikin yksinkertainen, oppimaton pallukka, ja sanoi läsnäoleville, muiden muassa tohtori Pedro Tuimalle, joka oli palannut saliin, kun herttuan kirjettä koskevat salaiset neuvottelut olivat päättyneet:
— Nyt minä totisesti ymmärrän, että tuomarien ja käskynhaltioitten tulee, jopa täytyykin olla pelkkää pronssia, jotta eivät joudu kärsimään asioitaan esittävien henkilöitten tungettelevaisuudesta, kun nämä yhtä mittaa ja aina vaativat, että pitää heitä kuunnella ja ratkaista heidän riitajuttujaan pitäen silmällä ainoastaan heidän asiaansa, kävi sitten kuinka tahansa; ja jos tuomari parka ei kuuntele heitä eikä ratkaise heidän asioitaan, joko siksi, ettei voi sitä tehdä, tai siksi, ettei ole vielä tullut aika päästää heitä puheilleen, niin he heti häntä kiroavat ja napisevat, panevat hänet ihan pataluhaksi ja häpäisevät vielä hänen sukuansakin. Sinä typerä riitapukari, sinä järjetön riitapukari, älä pidä niin kiirettä, odota oikeata aikaa ja tilaisuutta esittääksesi, mitä sinulla on esitettävänä, älä tule päivällisen aikaan tai silloin, kun makuulle mennään, sillä tuomarit ovat lihaa ja verta, ja heidän täytyy myöntää luonnolle, mitä se luonnollisesti heiltä vaatii, lukuunottamatta minua, joka en anna itselleni mitään syötävää, kiitetty olkoon herra tohtori Pedro Tuima Puikipois, joka on tässä läsnä ja tahtoo minun kuolevan nälkään ja vakuuttaa, että semmoinen kuolema on elämää. Suokoon Jumala semmoisen elämän hänelle itselleen ja kaikille hänen kaltaisilleen, tarkoitan huonoille lääkäreille; hyvät sitävastoin ansaitsevat palmuja ja laakereita.
Kaikki, jotka Sancho Panzan tunsivat, ihmettelivät kuullessaan hänen puhuvan niin hienosti eivätkä tietäneet, miten sen selittäisivät, jollei siten, että tärkeät virat ja tehtävät joko teroittavat järkeä tai sitä lyhentävät. Tohtori Pedro Tuima Enne Puikipois lupasi vihdoin suostua siihen, että hän aterioisi sinä iltana, vaikka kaikki Hippokrateen säännöt siten rikottaisiin. Siihen käskynhaltia oli tyytyväinen ja odotti nyt kärsimättömästi illan ja aterioimis-ajan tuloa, ja vaikka aika hänen mielestään pysyi paikallaan, ollenkaan kulumatta, saapui sentään vihdoin tuo toivottu hetki, jolloin hänelle annettiin syötäväksi kylmää naudanlihaa ja sipulia ja muutamia verrattain iäkkään vasikan keitettyjä jalkoja. Hän kävi tähän kaikkeen käsiksi suuremmalla halulla kuin jos hänelle olisi tarjottu Milanon peltokanoja, Rooman fasaaneja, Sorrenton vasikanlihaa, Moronin peltopyitä tai Lavajosin hanhia,[34] ja aterioidessaan hän kääntyi sanomaan tohtorille:
— Kuulkaa, herra tohtori, älkää huoliko tästä lähtien antaa minulle syötäväksi mitään herkkuja tai valikoituja ruokalajeja, sillä ne panevat vain mullin mallin vatsani; se näet on tottunut vuohen ja naudan lihaan, läskiin, suolalihaan, nauriisiin ja sipuleihin, ja jos sille sattumalta tarjotaan herrasruokia, niin se kääntyy nirsoksi ja toisinaan kerrassaan kieltäytyy ottamasta vastaan. Edeskäyvän on paras tuoda minulle sitä lajia, jota nimitetään olta podridaksi, sillä mitä vanhempaa se on, sitä paremmalle se tuoksahtaa, ja siihen hän voi pistää ja sulloa mitä ikinä haluaa, kun se vain on syötävää, ja minä olen hänelle kiitollinen ja palkitsen hänet jonakin kauniina päivänä. Ja kenenkään ei pidä tehdä minusta pilaa, sillä me olemme tai emme ole; eletään nyt kaikin rauhassa ja syödään hyvässä ystävyydessä, sillä Jumala sallii päivänsä paistaa kaikille antaessaan sen kerran valjeta. Minä aion hallita tätä saarta tinkimättä oikeudesta ja huolimatta lahjuksista, ja varokoon itsekukin ja pitäköön huolta omista asioistaan, sillä minä teen heille tiettäväksi, että nyt on itse piru irti ja että saadaan nähdä ihmeitä, jos minua ärsytetään. Sivele itsesi hunajalla, niin kärpäset sinut syövät.