— Herra käskynhaltia, — virkkoi edeskäypä — teidän armonne on varmaan varsin oikeassa niin sanoessaan, ja minä lupaan kaikkien tässä saaressa asuvien nimessä, että he tulevat palvelemaan teidän armoanne kaikin puolin täsmällisesti, hartaasti ja hyväntahtoisesti, sillä se lauhkea hallitustapa, jota teidän armonne on nyt hallituskautensa alussa osoittanut, ei anna heille aihetta tehdä tai ajatella mitään, mistä voisi koitua vahinkoa teidän armollenne.
— Sen kyllä uskon, — vastasi Sancho — ja hölmöjä he olisivatkin, jos toisin tekisivät tai ajattelisivat. Ja minä sanon vieläkin, että tulee pitää hyvää huolta minun ja minun harmoni ravitsemisesta, sillä se on tässä tärkeintä ja tähdellisintä. Kun nyt tässä ehdimme, lähdemme kiertokäynnille, sillä aikomukseni on puhdistaa tämä saari kaikenmoisesta roskasta ja maankiertäjistä, joutilaasta ja kelvottomasta väestä, sillä teidän tulee tietää, hyvät ystävät, että toimettomat ja laiskat ihmiset ovat yhteiskunnassa kuin kuhnurit mehiläispesässä: syövät vain hunajaa, jota työmehiläiset valmistavat. Minä aion suosia talonpoikia, suojella aatelismiesten etuoikeuksia, palkita kelvollisia ja ennen kaikkea pitää arvossa uskontoa ja hengenmiesten kunniaa. Mitä tästä arvelette, hyvät ystävät? Onko siinä jotakin järkeä, vai höpisenkö joutavia?
— Siinä on niin paljon järkeä, armollinen herra käskynhaltia, — sanoi hovimestari — että olen ihan ihmeissäni, kun kuulen teidän armonne laisen oppimattoman miehen (minä näet otaksun, ettette ole mitään oppia saanut) lausuvan niin viisaita ajatuksia; nehän ovat täynnä ydinlauselmia ja hyvää älyä, eivätkä ne, jotka ovat meidät tänne lähettäneet, enempää kuin me, jotka olemme tänne tulleet, ollenkaan osanneet teidän armoltanne semmoista odottaa. Mutta mitä kauemmin elää, sitä enemmän näkee: pila muuttuu todeksi ja pilkka sattuu omaan nilkkaan.
Ilta tuli, ja käskynhaltia aterioi herra tohtori Tuiman luvalla. Sitten varustauduttiin kiertokäynnille; Sancho lähti ulos hovimestarin, sihteerin, edeskäyvän ja historioitsijan kanssa, jonka tehtävänä oli merkitä muistiin hänen tekonsa, ja saattueeseen liittyi vielä niin paljon järjestyksen valvojia ja kirjureita, että heistä olisi voinut muodostaa kokonaisen pataljoonan. Sancho kulki heidän keskellään, virkasauva kädessään, niin mahtavana, ettei paremmasta apua, ja kuljettuaan muutamia kaupungin katuja he kuulivat säiläin kalsketta; he riensivät luo ja havaitsivat, että siinä oli taistelemassa kaksi miestä, jotka lopettivat ottelunsa nähdessään oikeudenpalvelijain lähestyvän. Toinen heistä huusi:
— Tänne, Jumalan ja kuninkaan nimessä! Kuinka voidaan sallia, että täällä ryöstetään keskellä kaupunkia ja että ihmisen kimppuun hyökätään avoimella kadulla?
— Tyyntykää, hyvä mies, — sanoi Sancho — ja kertokaa minulle, mikä on tämän riidan aiheena, sillä minä olen käskynhaltia.
Toinen taistelijoista sanoi:
— Herra käskynhaltia, minä kerron asian aivan lyhyesti. Teidän armonne tulee tietää, että tämä hieno herra voitti äsken tuossa pelituvassa, joka on tässä vastapäätä, toista tuhatta reaalia, Jumala tiesi, millä tavalla, ja koska olin siinä läsnä, ratkaisin useita epäilyttäviä seikkoja hänen edukseen, aivan vastoin omaatuntoani. Hän lähti tiehensä voittoineen, ja kun toivoin, että hän antaisi minulle ainakin jonkin taalarin lahjaksi, niinkuin on tapana antaa minunlaiselleni arvossapidetylle henkilölle, joka on läsnä seuraamassa hyvää ja huonoa peliä tukeakseen kohtuuttomia vaatimuksia ja ehkäistäkseen riitoja, niin hän pistikin rahat taskuunsa ja karkasi tiehensä. Minä lähdin harmistuneena hänen jälkeensä ja pyysin häntä hyvillä ja kohteliailla sanoilla antamaan minulle ainakin kahdeksan reaalia, koska hän tietää, että olen kunniallinen mies ja ettei minulla ole tointa eikä virkaa; vanhempani näet eivät opettaneet minulle mitään ammattia eivätkä jättäneet perinnöksi mitään tointa, mutta tämä lurjus, joka on yhtä suuri varas kuin Cacus ja yhtä suuri pelipetturi kuin Andradilla,[35] ei tahtonut antaa minulle enempää kuin neljä reaalia. Siitä teidän armonne, herra käskynhaltia, voi nähdä, kuinka häpeämätön ja tunnoton hän on! Mutta sen minä takaan, kunniani nimessä, että jollei teidän armonne olisi tullut, olisin pakottanut hänet hellittämään voiton ja olisin opettanut hänelle, kuinka puntari pannaan kohdalleen.
— Mitä te tähän sanotte? — kysyi Sancho.
Toinen mies vastasi, että kaikki, mitä hänen vastustajansa oli sanonut, oli totta, mutta ettei hän ollut tahtonut antaa hänelle enempää kuin neljä reaalia, koska oli antanut saman summan jo monta kertaa. Idän sanoi, että niiden, jotka toivovat pelaajilta palkkiota, tulee olla kohteliaita ja ottaa iloisesti vastaan, mitä heille annetaan, ollenkaan rupeamatta tekemään tiliä voittajien kanssa, jolleivät satu varmasti tietämään, että he ovat pelipettureita ja ovat vääryydellä saaneet voittonsa. Parhaana todistuksena, että hän oli rehellinen mies eikä varas, kuten toinen väitti, oli hänen mielestään juuri se, ettei hän ollut halunnut miehelle mitään antaa, sillä pelipetturit ovat aina velvolliset maksamaan veroa niille, jotka heidän peliänsä katselevat ja heidät tuntevat.