— Jatkakaa, armollinen neiti, ja kertokaa loppuun saakka, mitä teille on tapahtunut, sillä sananne ja kyynelenne pitävät meitä kaikkia levottoman jännityksen vallassa.
— Minulla ei ole enää paljoa sanottavaa, — vastasi tyttö — mutta on paljon itkettävää, sillä sopimattomat toiveet eivät voi johtaa mihinkään muuhun kuin tämmöisiin pettymyksiin.
Tytön kauneus oli vaikuttanut syvästi edeskäyvän sydämeen. Hän nosti vielä kerran lyhtyään nähdäkseen tytön jälleen, ja hänestä näytti, ettei tytön silmistä valunut kyyneliä, vaan päärlyjä ja niittyjen kastehelmiä, ja hän piti niitä vieläkin parempina, vertasi niitä todellisiin itämaitten helmiin ja toivoi vain, ettei tytön onnettomuus olisi niin suuri kuin hänen itkunsa ja huokauksensa tuntuivat osoittavan. Käskynhaltia oli epätoivoissaan, kun tyttö oli niin hidas kertomustaan jatkamaan, ja pyysi, ettei hän kauemmin pitäisi heitä jännityksessä, koska hetki oli myöhäinen ja heidän piti vielä tehdä pitkä kiertomatka kaupungille. Tyttö sanoi nyt, vähän väliä nyyhkyttäen ja kokien tukahduttaa huokauksiaan:
— Kova kohtaloni ja onnettomuuteni on vain siinä, että pyysin veljeltäni lupaa saada pukeutua hänen vaatteisiinsa ja että hän veisi minut jonakin yönä isämme nukkuessa näkemään koko kaupunkia. Pyyntöjeni ahdistamana hän sitten suostui toivomukseeni, minä pukeuduin näihin vaatteisiin, ja hän otti ylleen minun pukuni, joka sopi hänelle mainiosti, sillä hän on ihan haiveneton ja mitä kauneimman nuoren tytön näköinen, ja tänä yönä, ehkä noin tunti sitten, hiukan aikaisemmin tai myöhemmin, me lähdimme kotoa ja olemme nyt kierrelleet kaikkialla kaupungissa lapsellisen ja kevytmielisen päähänpiston opastamina. Mutta juuri aiheessamme palata kotiin näimme tulevan suuren väkijoukon, ja veljeni sanoi minulle; »Kuule, sisko, tuo on varmaan patrulli, pidä nyt kiirettä ja juokse minkä jaksat minun jäljessäni, niin ettei meitä tunneta, sillä muuten meitä tästä moititaan.» Sen sanottuaan hän kääntyi ja lähti, en sano juoksemaan, vaan lentämään; mutta minä ehdin juosta tuskin kuutta askelta, kun peloissani kaaduin, ja sitten tuli oikeudenpalvelija ja toi minut armollisten herrojen luo, missä huomaan joutuvani häpeään monien ihmisten nähden, kuin olisin kelvoton ja kevytmielinen tyttö.
— Eikö siis teille, armollinen neiti, — kysyi Sancho — ole sattunut mitään muuta ikävyyttä, ja eikö teitä ajanutkaan kotoa pois mustasukkaisuus, kuten kertomuksenne alussa mainitsitte?
— Minulle ei ole sattunut mitään, eikä minua ajanut mustasukkaisuus, vaan pelkkä halu nähdä maailmaa, enkä minä halunnut nähdä enempää kuin tämän kaupungin katuja.
Tytön tiedonannot saivat nyt täyden vahvistuksen, kun kaupunginvartiat saapuivat tuoden hänen veljeänsä, jonka oli saavuttanut ja ottanut kiinni eräs heistä hänen juostessaan pois sisarensa luota. Hänellä oli yllään vain kallisarvoinen naisen puku ja sinisestä damastista tehty, kultanauhoilla koristettu mantilja; hänen päänsä oli paljaana, ja sen ainoana koristeena olivat hänen omat hiuksensa, jotka hohtelivat kuin kultarenkaat, niin vaaleat ja kiharat ne olivat. Käskynhaltia, hovimestari ja edeskäypä menivät hänen kanssaan syrjään ja kysyivät häneltä hänen sisarensa kuulematta, minkätähden hän esiintyi siinä asussa, ja hän kertoi heille samoin häveten ja hämillään samaa, mitä sisar oli kertonut, mikä kovin ilahdutti rakastunutta edeskäypää. Mutta käskynhaltia sanoi heille:
— Hyvä herrasväki, tämä on totisesti ollut oikein poikamainen kepponen, eikä semmoisen lapsellisuuden ja ajattelemattomuuden tunnustamiseen olisi tarvittu niin pitkiä puheita eikä niin monia kyyneliä ja huokauksia; jos olisitte vain sanonut: »Me olemme se ja se, lähdimme kotoa kävelylle tässä valhepuvussa, pelkästä uteliaisuudesta, ilman muuta tarkoitusta», niin juttu olisi ollut selvä eikä olisi tarvinnut ollenkaan huokailla eikä itkeä tillitellä.
— Se on totta; — vastasi tyttö — mutta armollisten herrojen tulee tietää, että minä olin niin hämmentynyt, etten voinut käyttäytyä niinkuin olisi pitänyt.
— Eihän tässä ole mitään vahinkoa tapahtunut — virkkoi Sancho. — Lähdetään pois; me jätämme teidän armonne teidän isänne taloon. Ehkei hän ole teitä kaivannutkaan. Mutta älkää tästä puoleen enää käyttäytykö niin lapsellisesti ja älkää niin kovin himoitko nähdä maailmaa, sillä kelpo tyttö kotonaan, kuin jalkoja ei oliskaan, ja tyttö ja kana jos kulkevat omia teitä, hukan poluille pian ovat eksyneitä, ja ken näkemään, se myös nähtäväksi. Enempää en sano.