»Siinä on teidän filosofianne ja eksaktisuutenne. Te olette, jumalan kiitos, vielä kyllin nuori voidaksenne elää erittelemättäkin. Minun mielestäni ainoastaan sellainen intuitiivisesti eletty, sanoisinko absoluuttisesti eletty hetki, jossa ei ole mitään itsetuntoa, ei mitään minä-tietoisuutta tai erittelyä, jossa vain on itse elämä, sellainen hetki on todellinen nautinto.»
Minä nauroin.
»Nyt te paljastitte itsenne. Juuri siksi, että te voitte puhua siitä, juuri siksi te olette aivan samanlainen kuin minäkin. Meidän sukupolveltamme on kadonnut niin sanottu elämän hurma. Me käymme aina avoimin silmin, me emme koskaan elä sokeasti, intuitiivisesti. Meillä…»
Caritas oli tarttunut käteeni. Auto kiepahti ulvahtaen pimeän kulman ympäri, jotakin mustaa suhahti ohitsemme, kuului repeävän metallin helinää ja autonkuljettajan kirous.
»Ne pirut, ajavat lyhdyt sammuksissa. Nyt meni kurasiipi helvettiin.
Vaikka olisi pahemminkin voinut käydä.»
Caritas oli hiukan kalpea.
»Minä voitin kuitenkin», sanoi hän, mutta hänen äänensä ei ollut varma.
»Nyt tekään ette eritellyt, vaan todella elitte erään tapauksen.
Intuitiivisesti, sokeasti.»
Keskustelunaihe oli kyllästyttävä. En viitsinyt jatkaa enempää. Pidin vain hänen kättään kädessäni ja suutelin sitä — jokaista sormenpäätä erikseen — aivan hiljaa ja hellästi.
»Rakas pieni tyttö. Pelästyittekö?»
Juuri tuo tapa vaikuttaa useimpiin naisiin. Se antaa erikoisen, pienen satutunnelman, jossa on jotakin intiimiä ja todellista, yksinäisyyden synnyttämää hellyyttä teeskennellyn hellyyden takana. Se hivelee jokaisen naisen valloitushalua ja itserakkautta, ja saa miehen tuntemaan kipeätä nautintoa omasta, todellisesta ylemmyydestään.