Auto kiisi rämisten ja ulisten autiota katua. Kadunkulmassa seinää vasten painautuneena seisoi nainen odottaen. Taivaalla oli pilviä ja tuulista, mutta ilma oli kuitenkin raskas ja kuuma. Me molemmat tunsimme sen samalla kertaa. Me olimme hiukan liian lähellä toisiamme.
Minä suutelin häntä. Hänen huulensa olivat viileät, ja ohivilahtavan katulyhdyn valo loi hänen silmiinsä kummallisen kiillon.
»Oliko se synti?» kysyin minä.
»Ei, jos varmuuden vuoksi pyyhitte huulenne. Hm, mikäli minä kykenen arvostelemaan, teette te sen varmasti ja jokseenkin kokeneesti.»
Tunsin itseni noloksi. Hänellä oli joka tapauksessa yliote. Hän hallitsi tilannetta. Se loukkasi hiukan itserakkauttani, ja aivojeni halki vilahti häviävä epämieluisuuden tunne.
En osannut sanoa mitään… Olimme hiukan vieraat toisillemme. Tosin ei koskaan voi oppia tuntemaan ketään ihmistä, mutta voi oppia huomaamaan miten joku reageeraa joissakin määrätyissä tilanteissa ja niistä joltisellakin varmuudella tehdä johtopäätöksiä, miten hän reageeraa muissa tilanteissa. Se on ihmisen luonne.
Sanoin sen hänelle ja hän nauroi.
»Teissä on sama vika kuin Hellaassa. Hän voisi olla ihana mies, mutta hän ryhtyy aina erittelemään. Hänessä ei ole enää tunteita, hän on eritellyt ne loppuun.»
»Oh, Hellas, hän vaikuttaa liian fanaattiselta ollakseen kylmä.
Mutta puhua rauhallisesti ja eksaktisesti, valita käyttämänsä sanat.
Naamioida tunteensa sanoilla…»
Caritas ei vastannut mitään. Tunsin, kuinka hänen kätensä koski polveani, puristi sitä hyväillen. Minä kiersin kiihkeästi, hiukan liian kiihkeästi käteni hänen ympärilleen. Mutta hän naurahti ja vetäytyi pois: