Auto pysähtyi pimeän porttikäytävän eteen ja alkoi töryyttää torveaan.
Rappuun ilmestyi valo ja joku nainen tuli avaamaan.
»Minä tulen mukaan», sanoi Caritas.
Nainen oli yöpuvussa, aamuviitta yllään. Hän ei ollut nuori, mutta minä näin paljaat jalat ja viitan aukosta valkean kaulan. Hänen silmissään oli levoton, hermostunut ilme, mutta hän oli kohtelias.
»Jaa, se on toimittaja Kortteen. Olkaa hyvä ja tulkaa sisään. En uskalla näin avonaisesti. Joku voi ilmiantaa.»
Me jäimme ovensuuhun seisomaan. Se oli verrattain suuri huone tuota tavallista tammifaneeri-standarttityyliä. Nurkassa oli pukkisänky ja vaikeitten lakanoitten välissä nukkui pieni tyttö. Hänellä oli kalpeat kasvot ja poskilla sairaalloista punaa. Peittoa oli valahtanut pois, joten jalka pisti esiin. Se oli hiukan likainen, mutta sievä, ja tytön nukkuvien silmien ympärillä oli hienoa sinistä varjoa.
»En hennonut herättää sitä raukkaa», sanoi nainen ja hänen silmiensä levottomuus vaihtui hetkiseksi äidin avuttomaksi hellyydeksi. »Hän kantelee sitä päivisin ja illalla, ja monta kertaa saa olla huolissaan. Kerran joku oli yrittänyt… Hienot ihmiset ovat kaikkein pahimpia. Onhan tämä ikävää, mutta täytyy…»
Puhuessaan oli hän jostakin piironginlaatikosta kaivanut pari pulloa silkkipaperikääreineen.
»Tämä on oikein alkuperäistä, suoraan laivasta tuotu tänään. Se toimittaja Korte on hyvä kundi. Hän antaa joskus tytölle karamellejakin. — Kaksisataa kaksikymmentä yhteensä.»
Minä annoin rahat ja työnsin pullot taskuihini. Naisen silmissä oli levottomuutta ja nälkää… hänen kaulansa oli hieno ja valkea… mutta kädet sierettyneet ja punaiset.
Caritas hypähteli autossa. — »Tämä on seikkailua tavallaan. Ja niin suloinen pikku tyttö. — Te tunnutte olevan tottunut tähän. Minä olen pari kertaa ollut mukana. Kerran haimme laivasta konsuli Nordin moottorilla. Se oli jännittävää. Jotainhan olisi voinut tapahtua. Herroilla oli browningit mukana.»