Olin hämmentynyt siitä uudesta näköalasta, jonka olin saanut hänen olemukseensa. Pimeässä kuljimme alas rappusia, ja hän nojasi minuun. Tunsin hänen kapean vartalonsa lähelläni. Hän oli suoran viivan aikakauden lapsia, hänessä oli jotakin pikantin poikamaista.
Saimme auton ja lähdimme ajamaan Vladimirinkadulle. Auto oli rämisevä ja kehno, mutta vauhti oli luja. Pitkänsillan tuolla puolen välkähti näkyviin himmeä, puolivaloinen lyhtyrivi. Taivas oli hiukan pilvinen ja tuulinen.
Caritas puristui melkein kiinni minuun autossa.
»Mitä ajattelette minusta. Puhuinko liian vapaasti siellä ylhäällä? Oh, kun yö kuluu pitemmälle, saatte kuulla paljon kauheampaakin. Minun mielestäni täytyy miehen ja naisen voida puhua vapaasti vaikka mistä asioista. Nykyaikana.»
»Mutta tosiasiaksi jää kuitenkin, että he ovat Mies ja Nainen», sanoin minä ja koetteeksi kumarruin lähemmäksi häntä.
Hän ei väistynyt kauemmaksi, vaan nauroi hiljaa.
»Sehän juuri antaa keskustelulle kirpeämmän maun. Mikään ei lopulta ole mitään. Vain siksi että olemme tottuneet pitämään jotakin pahana, tunnemme halua tehdä sitä. Jos mikään ei tuntuisi synniltä, ei kukaan tekisi syntiä. — Voi, minä pelkään, että teen teihin kovin turmeltuneen vaikutuksen, mutta Hellas on oikeassa. Tahdon tehdä kaikkiin ihmisiin sen vaikutuksen. Omalaatuista erikoisuuden tavoittelua.»
Hän yritti puhua kevyesti — leikitellen ja ärsyttäen. Mutta me olimme hiukan liian lähellä toisiamme, hiukan liian vieraat toisillemme, hiukan liian kahdenkesken, jotta keskustelu olisi vapautunut pingoittuneisuudesta.
Asematorin valaistu kellotaulu oli vilahtanut ohitsemme ja painanut silmän verkkokalvoon kellertävän jälkikuvansa.
»Modernin maiseman kuu», sanoin minä.