Hän nousi ja meni eteiseen puhelimen luo. Korte seurasi häntä ja mutisi tietävänsä hyvän numeron, josta sai koska tahansa. Hellas oli vetäytynyt varjoon ja nojasi päätään käsiinsä väsyneen näköisenä. Caritas leikki turkkilaisen tyynyn silkkitupsuilla. — Ulkona oli aivan pimeää, niinkuin elokuussa on. Kello saattoi olla jo yli yhdentoista. — Toisesta huoneesta kuului naurua, ja gramofooni pantiin jälleen käyntiin. Joku pari tanssi yli lattian. Eteisestä kuului Kortteen ääni:
»No, mitä helvettiä! kyllä teillä on. Täällä puhuu toimittaja Korte. — Toimittaja Korte, ettekö kuule! Minä olen ennenkin saanut… Liian myöhäistä, saakeli… eikö ketään… No, täältä tullaan hakemaan… viskiä… eikö mitään muuta… no, varatkaa nyt ainakin pari pulloa… mutta pitäkää varalta… täältä tullaan… sanotaan puolen tunnin kuluessa… Selvä on.»
Rouva Spindel ja Korte tulivat voitonriemuisesti tanssien yli lattian ja kaatuivat jalkoihimme matolle.
»Hah-hah. Minä voitin, vaikka ne eivät tahtoneet antaa. Saakeli, ne tulevat yhä röyhkeämmiksi. Sanoivat, että on liian myöhäistä. Piru, niiden kanssa tulee kyllä toimeen, kun osaa vain puhua… Toivottavasti runous on unohtunut, häh. Caritas, anna suukko vanhalle sedälle, joka järjestää sinulle ihanat viskigrogit. — Ai, saakeli, mutta kuka lähtee hakemaan. Minä olen jo osani tehnyt enkä viitsi enempää.»
Minä tarjouduin lähtemään, sillä minulla oli omituinen pahanolon tunne. Jollakin tapaa häpesin maisteri Hellaan edessä, vaikka en ollut oikeastaan mitään puhunut. Rouva Spindel hermostutti myös hiukan minua. En osannut vielä vapaasti suhtautua häneen.
Caritas nousi hitaasti ja sanoi:
»Minä lähden mukaan. Täällä on hiukan kuuma, ja minusta on hauska hiukan seikkailla.»
Hän katsoi suoraan Hellakseen, mutta tämä heilautti vain ärtyisästi kättään. Minä sain Caritaksesta aivan uuden kuvan. Äsken hän oli ollut nuori tyttö, joka nauroi ja puhui uhkamielisen vapaasti, keimaili rohkeasti ja halusi seikkailuja. Nyt hän oli nainen, kylmä, ylpeä, maalattu, uhkaava. Hänen kasvonsa olivat oranssinkeltaisessa valossa kuin valkoinen naamio, josta loisti kaksi jalokiveä. Huomasin kokonaan erehtyneeni arvostelussani hänestä. Hän oli ehdottomasti täysin kehittynyt nainen, varmasti yli kahdenkymmenen neljän, ehkä jonkin verran vanhempi minua.
»Seikkailulle ja sotamaalauksessa», sanoi Korte ja nauroi. »Niin, niin, luonto se tikanpojan puuhun vetää. Nuori ystävämme saa pitää varansa, ettet sinä tee hänelle mitään pahaa, häh-häh.»
* * * * *