»Kuka soivaa Koskennientä», kysyi joku huoneen toiselta puolelta. Sitruunankeltainen valo virtasi suuresta varjostimella varustetusta lampusta ja kiersi Caritaksen hartioita kuin silkkinen liina. Hellas istui varjossa, niin ettei hänen kasvojaan näkynyt. Myöhemmin huomasin, että se oli hänen tapansa. Hän saattoi senvuoksi ärsyttää pelkällä käytöksellään sanomatta sanaakaan.
»Koskennientä on riepoitettu monta vuotta, ja häntä ei hellitetä koskaan. Juuri sen pitäisi todistaa, että hänessä on 'sitä jotakin', jota teiltä muilta puuttuu. Kukaan runoilijanousukas ei jätä hammastelematta häntä, sillä jokainen heistä kadehtii syvimmältään Koskenniemen populariteettia, vaikka ei ikimaailmassa tunnustaisi sitä. Maisteri Hellaskin varmaan luopuisi koko modernismista, jos tietäisi senkautta saavansa saman maineen…»
»Roskaa», sanoi Hellas. »Eihän tässä kukaan halua riistää Koskenniemeltä hänen laakeriseppelettään. Toiset puhuvat pellosta, toiset pellon aidasta. Minä haluan vain huomauttaa, että hänen paikkansa on ja täytyy tällä hetkellä olla historiassa. Me kuulumme toiseen aikakauteen kuin hän. Mitä yhteistä meillä on klassillisen muototaituruuden, kreikkalaisen mytologian, Panin ja kiurujen kanssa. — Ne kuuluvat kokonaan toiseen maailmaan kuin me. Ja kuitenkin vilpittömästi myönnän, että kadehdin Koskennientä sydämeni pohjasta. En hänen populariteettiaan, vaan tekijäpalkkioita. Nykyaikana, traagillista ehkä, runoilija on jonkinlainen juovikashousuinen kauppamatkustaja, joka mahdollisesti omistaa smokingin, kokoelman panttilippuja ja luoton Brondinilla…»
»Herra Jumala, varjele meitä runoudesta», sanoi Korte sekoittaen tukkaansa epätoivoisesti. »Te olette äkkiä sairastuneet kaikki. Voiko joku vielä nykyaikana puhua runoudesta. Se johtuu siitä, että juotava on lopussa. Yksi pieni ryyppy…»
»Pieni ryyppy, häh, lopettakoon puheensa nykyajasta, sillä juominen on yhtä vanhanaikaista kuin runoileminenkin, mikäli tämä nyt on vanhanaikaista. Tosiasia lienee, että runoileminen on tällä hetkellä eniten muodissa. Turhaan saa odottaa romaania tai proosaa, paitsi tietysti korvenraataja- ja rahvaskuvitelmia. Minä ainakin olen kyllästynyt hien ja tunkionhajuun ja tukkijätkäromantiikkaan. Mutta mitä voisi muuta odottaa. Suomihan on noin kymmenen tai kolmetoista vuotta jäljessä ajastaan. Kansalaissota…»
»Hiljaa», huusi Caritas ja painoi kätensä Hellaan suuta vasten. »Ei mitään politiikkaa. Se on pannaanjulistettu. Ja Korte kuuluu suojeluskuntaan — tai ainakin hänen pitäisi kuulua lehtensä kunnian vuoksi. Siitä kysymyksestä saa puhua ainoastaan kuiskaten ja ainoastaan yksin. Tai tahdotko, että sinua heitetään tiiliskivillä…»
»Herra Jumala», huus Hellas, ja minä huomasin, että hän oli todella innostunut, sillä kaikki ironia ja venyttely oli poissa hänen äänestään. »Totisesti, jos siitä olisi pienintäkään apua, niin saisivat mielihyvällä kivittää minut, mutta tämä kirottu maa on sokea ja kuuro. Täällä pitäisi heittää pommeja, jotta ihmiset heräisivät…»
»Eläköön Vänrikki Stoolin tarinat ja Saarijärven Paavo», huusi Korte. En tiedä oliko hän tosissaan vai oliko se hänen tapansa laskea leikkiä. »Alas estetisoivat kamarimaisterit, joiden turpa pyörii ilman kostuketta.»
»Kortetta on mahdoton hillitä», sanoi rouva Spindel, joka huomaamatta oli kumartunut viereeni ja puhui aivan korvani juuresta, niin että hätkähdin. Hänen hengityksensä kosketti kuumana poskeani ja tunsin jonkin hajuveden makean, yllyttävän tuoksun. — »Meidän täytyy hankkia lisää juotavaa, muuten seura hajoaa. Me olemme liian vanhoja tuttuja kaikki voidaksemme tyytyä toistemme seuraan ilman juotavaa. Ja toiseltapuolen te olette liian uusi tuttava ja vapaudutte sen tunnosta ainoastaan juomalla. Eikö totta…?»
Hän oli aivan lähelläni ja hänen silmissään oli vanhan naisen hiukan väsynyt ja hiukan julkea ilme. Oli kuin hän olisi tahtonut sanoa: poika, poika, olet miellyttävän nuori ja sinussa on varmasti jotakin hauskaa, mutta sinä tarvitset rohkaisua ja minä kyllä…