Sadunhauras illusioniverkko eristi meidät todellisuuden maailmasta kuin kimalteleva lasiverho. Sen läpi saivat esineet ja asiat uudet mittasuhteet ja värit.
Söimme päivällistä jossakin metsän rajalla pienessä ravintolassa juuri silloin, kun lamput vähitellen alkoivat syttyä ja sininen hämärä laskeutui puitten väliin. Joimme vettä — ostin pieneltä kukkaistytöltä kimpun ruusuja ja siroitin ruusunterälehtiä laseihimme. Ne keinuivat kuin pienet venheet ja takertuivat huuliimme hiukan kutittaen.
»Ei, ei — ei mitään humalaa», sanoi Caritas kun ehdotin samppanjaa. »Jumala auttakoon, että tätä kestäisi vielä jonkun aikaa. Tämä ei saa vielä loppua.»
Kävelimme sinertävässä hämärässä ylös Riemukaarta kohti. Kuta lähemmäksi sitä ehdimme, sitä suuremmaksi se kohosi silmissämme, kunnes se nousi meille koko elämän vertauskuvaksi. Ja kun ehdimme sen viereen ja näimme kalpeanpunaisen, lepattavan liekin tuntemattoman sotilaan haudalla, vaikenivat kaikki sanat ja äänet meidän maailmastamme.
Hauta Riemukaaren alla — mikä katkeran ihana symbooli se oli meille molemmille. Minun sydämeni lensi tuohon kalpeaan liekkiin ja hiutui hitaasti tuhkaksi, joka varisi meidän jalkoihimme.
Hauta Riemukaaren alla — meidän sielumme olivat täynnä pakahduttavia lauluja. Ne runot, joita ei koskaan ole kirjoitettu, ne ovat kaikista kauneimmat.
Hauta Riemukaaren alla! — Tuntematon viulunsoittaja, joka oli loihtinut säveliinsä elämämme, veti jousellaan ihanimman, puhtaimman, riemukkaimman sävelen, joka hävisi tuhanteen nyyhkytykseen.
Minä suutelin pois kyynelet Caritaksen silmistä.
Ja sininen hetki ympäröi meidät niinkuin maailman kaikki kaipaus. Champs Elyseéllä loistivat autojen sadat silmät ja kimalsi valoreklaamien loisto. Me kuljimme kuin vieraassa maailmassa, jota emme tunteneet — jonka jokainen ääni ja väri oli meille tuntematon ja uusi.
»Me olemme kaksi sentimentaalista mielisairasta», sanoi Caritas. »Ja me tiedämme sen aivan hyvin itse. Miten tutut mahtaisivatkaan nauraa, jos näkisivät meidät näin yhdessä. En ikinä olisi uskonut, että voisin olla tällainen. Aivankuin pieni tyttö, jonka kädenkosketus saa vapisemaan. Ja minä kun luulin jo eläneeni kaiken, mikä maailmassa on elämisen arvoista.»