Me olimme sillä kertaa ainoa pari lattialla. — Minä en ole mikään erikoisen hyvä tanssija, mutta hetken hurmio tempasi minut mukaansa ja onnistuin hyvin täydentämään Caritaksen tanssin, sillä hän se oli, joka todella tanssi.
Me liu'uimme eteenpäin niinkuin mainingit liukuvat kaukaisten rantojen kuumaan hiekkaan. Yllämme paistoi eksoottisten maitten kullanpunainen kuu — ympärillämme keinui yöllä aukeavien kukkien tuoksu. Läpi metsän ja viuhkapalmujen kiisi pitkä, kiemurteleva huuto — kaukaisten ruokohuilujen ääni. Honolulun loistohotellin terassilla paloivat kirjavat lyhdyt ja paukkuivat samppanjapullojen korkit. Himmeässä yössä kilahtivat ruskean, alastoman tytön nilkkarenkaat. Me näimme lentokoneen hytistä, läpi surisevan metallipotkurin Rio de Janeiron valot, sen lyhtyrivit, sen meren kimalluksen.
Joku nuori tyttö taputti käsiään, kun lopetimme.
Huumaantuneina astuimme ulos kadulle, missä päivä paistoi ja autot huusivat.
»Se oli ihmeellistä. Huomasitko, miten hyvin me sovimme yhteen?»
Hänen kätensä pujottautui kainalooni kuin pieni, onnellinen, kiihkeä lintu. — Miten rakastinkaan häntä silloin. Pelkäsin onneani, pelkäsin sitä silmänräpäystä, joka tulisi erottamaan meidät, tekemään meidät jälleen vieraiksi toisillemme.
Vuokrasimme yhden Oopperan luona odottavista loistoautoista ja ajoimme Boulognen metsään, jonka puihin lehdet olivat äsken puhjenneet vaaleanvihreinä ja tuoksuvina. Olimme kuin seikkailuretkellä tuntemattomassa maassa, jossa jokaisen varjon takaa saattaa nousta jättiläinen nuija kädessään. Olimme molemmat niin kiihtyneitä, niin riehakkaan nuoria, niin täynnä tunnekuohua, että mielikuvitus petti meidät ja me elimme yhtä paljon yhteisissä mielikuvissamme kuin todellisuudessakin, muutamin sanoin suggeroiden toisemme näkemään suorastaan hallusinatioita.
Niin me näimme, kuinka suihkukaivon vettä ruiskuttava merihirviö hitaasti alkoi liikkua ja kääntyä meitä kohti — ja riemuitsimme, kun auto lisäsi vauhtia ja kiisi sen ohitse, ettei se päässyt tavoittamaan meitä. — Vihertävässä lammessa ui yksinäinen joutsen, ja me näimme kokonaisen ryhmän joutsenia ja kuulimme niiden siipien havinan, kun ne vettä pärskyttäen nousivat ilmaan seuratakseen meitä.
Olimme kuin unessa — näimme vain molemmat samaa unta — se oli elämäni merkillisimpiä vaikutelmia. Muistin tuon ikivanhan jutun kiinalaisesta filosofista, joka kerran näki unta, että hän oli yhden päivän ajan elävä, kirjava perhonen. Herättyään alkoi hän miettiä, oliko se hän, joka oli nähnyt unta perhosesta, vai oliko se perhonen, joka nyt näki unta hänestä.
Meidät valtasi vaikutelma, merkillinen, intuitiivinen kuvitelma kuin olisimme kuolleet jo tuhannen vuotta aikaisemmin yhdessä jossakin ja että meidän viimeinen ajatuksemme oli jäänyt elämään toden ja irrationaalisen rajamaille, jatkanut olemassaoloaan ilman fyysillistä perustaa.