Minun onneni oli polttava ja kipeä. Sillä kuitenkin pohjimmaltaan minä tunsin, että kaikki oli minulle vain ihanaa, ohutta, kimaltavaa illusionia. Hän oli minulle yhtä kaukainen ja saavuttamaton kuin ennenkin. Hän oli ollut kovin yksin. Nyt hän ehkä jonkin tunnin ajan saattoi kuvitella rakastavansa minua, ja kenties hän todella uskoikin niin. Mutta lopputulos tulisi kuitenkin minulle olemaan kärsimys.
Eikä ole olemassa katkeramman ihanaa onnea kuin illusionin onni. Ihminen, joka hurmioituneena imee itseensä huumauksen autuutta, kuitenkin itse tietäen, kuinka äärimmäisen lyhyen ajan tuo kaikki kestää ja kuinka kipeät haavat se voi lyödä sieluun koko elämän ajaksi. — Koko tuo salaperäinen, illusoorinen sekoitus hehkuvinta tunnetta ja kylmää järkeä; se on kuin jään läpi kaadettu polttava juoma, joka on jääkylmä ja kuitenkin humalluttava. Cocktail! —
Se oli pitkä, kiihkeä, riemuitseva tanssisävel, johon kätkeytyi paljon tuskaa. — Me leikimme kuin lapset. Hän kyseli kaikkia Helsingin uutisia, kaikkia noita pikkujuoruja, jotka hyvin esitettyinä saavat pikantin ja kirpeän maun. Kysyin häneltä, oliko se juttu totta, että hän oli matkustanut Wieniin tuon kiharatukkaisen viulunsoittajan kanssa. — Caritas nauroi ilkkuvasti:
»Ahah, sinä olet mustasukkainenkin. — Ei, siinä ei ollut mitään, hän jäi Wieniin viuluineen komponeeraa maan uutta kappaletta vihreäsilmäisestä naisesta, joka on polttava kuin tuli ja kylmä kuin jää. Eikö se ole kauniisti sanottu. — Mutta kun kaikki Helsingin naiset olivat niin kiukuttavan ihastuneita häneen, teki minun mieleni näyttää heille, että kykenin voittamaan. Mitä minä hänestä olisin välittänyt. Sehän oli vain oikku.»
Minua pisti kipeästi, sillä tunsin, että hän vielä kerran jollekin toiselle miehelle minusta mainitessaan sanoisi: sehän oli vain oikku.
»Ja nyt minä tahdon tanssia. Ei muuta — yhden ainoan tangon vain. Sitten voimme lähteä katselemaan Pariisia — sehän on sinulle vielä toistaiseksi uutuus. Huomaa, minä olen hyvä opas, ja varjelen sinua eksymästä harhapoluille.»
Laskeuduimme alas hotellin seurusteluhuoneeseen, jossa parhaillaan tarjoiltiin kello viiden teetä. — Soittokunta soitti joitakin tanssikappaleita hillitysti ja korrektisti — sali ei ollut suuri, lasikatto takorautaristikoin, oranssinväriset lamput ja vajottavat tuolit.
Tavallinen, kosmopoliittinen seurakunta. Muutamia vanhempia englantilaisia naisia lorgnetteineen korttia pelaamassa ja kuiskutellen katselemassa tanssia. Joku vanhempi, harmaatukkainen herra, raudankovaa liikemiestyyppiä. Lattialla vain kolme paria tanssien hitain, liukuvin askelin.
Caritas vei kaikkien katseet puoleensa. Hän oli kaunis — ehkä kauniimpi kuin koskaan ennen, sillä hänen silmissään oli se loisto, jonka synnyttävät tyydyttämättömät hyväilyt. Se oli minun elämäni ainoa tanssi. Sanon niin siksi, että en yleensä ole paljoa tanssinut, ja sen tanssin jälkeen en enää kertaakaan. Olen tahtonut säilyttää muiston siitä himmentymättömänä — olla kömpelösti hapuilematta askelia jonkun vieraan naisen kanssa.
Tango on ehdottomasti kaunein tansseista — siinä on meidän elämämme eksotiikkaa symbolisoituna, sen hitaissa, keinuvissa askelissa on musiikkia ja intohimoa. Siinä ei ole muiden jazztanssien raakaa aistillisuutta. Se on verhottua, pehmeää — tanssia tanssin itsensä tähden. Se on kestänyt jo toista vuosikymmentä ja tulee yhä edelleen kestämään siellä, missä on jäällä jäähdytettyjä juomia, parkettilattia ja mustapukuinen orkesteri.