Hänen kätensä olivat kuin kaksi kimmoisaa kahletta, jotka eivät koskaan tahtoneet hellittää minusta, — hänen suunsa oli kuuma ja tuoksuva huumaus, joka tahtoi tukehduttaa minut.
Vasta kun lähenimme kyllästyksen rajaa, kun malja tahtoi jo vuotaa yli reunojen, irtauduimme toisistamme, kohosimme istumaan ja katselimme toisiamme. — Se silmänräpäys oli enemmän kuin kaikki muu, se oli koko maailma, se oli unhoittumaton elämys. — Olimme molemmat niin täynnä kummallista tuskaa, kyllästymätöntä nälkää, — me olimme äärettömän vieraat toisillemme ja samalla äärettömän läheiset.
Ja sitten vaihtui jälleen koko tunnelma aivankuin jossakin viulunkappaleessa viimeinen värisevä, melkein nyyhkyttävä sävel vaihtuu äkkiä intohimoisen riemukkaaksi tanssiksi.
Me unohdimme, että olimme aikuisia, — me olimme kaksi leikittelevää lasta, joilla oli yhteinen, suuri salaisuus. Ja se salaisuus oli niin ihmeellinen, ettemme uskaltaneet edes kuiskata sitä toisillemme. Se loisti meidän silmissämme ja kasvoillamme. Me olimme molemmat kauniita. Sillä kukaan ihminen ei voi olla ruma silloin, kun hän rakastaa.
Hän soitti ja tilasi kahvia, joka tuotiin sisään pienissä, ohuissa kupeissa.
»Sinä lurjus, — olet ajanut partasi ennen tänne tuloasi. Kasvoillasi on juuri sellainen miehekäs ja raikas kölninveden ja partasaippuan tuoksu. Sinulla taisi olla jo silloin määrätynlaiset suunnitelmat. Mutta te miehet, — te olette kaikki samanlaisia kavalia lurjuksia.»
»Ei, minulla ei ollut pienintäkään aavistusta. Varjelkoon, nuori nainen, jonka juuri ja juuri olen pari kertaa tavannut. Kuinka olisinkaan saattanut kuvitella häntä niin kevytmieliseksi, että hän heittäytyy ensimmäisen miehen kaulaan ja suutelee…»
»Hyi! — Olisiko sinusta ollut parempi, jos olisin vastustellut ja huutanut: ei, ei, ette saa. Päästäkää! Aivankuin joku seitsentoistavuotias…»
»Rakas nuori nainen, minun on melkein mahdotonta kuvitella sinua vanhemmaksi kuin korkeintaan kahdeksantoista…»
»Onko tuo olevinaan jokin kohteliaisuus. Mutta sinähän olit kuin koulupoika, joka suutelee ensimmäisen kerran. Ethän sinä vielä osaa edes suudellakaan…»