»Tilaammeko jotakin? — Kahvia? — Onko teidän nälkä?»
Ja minä vastasin hitaasti:
»Tehän tiedätte, — minun on ollut nälkä niin kauan … ja jano on polttanut minua.»
Hän ei ojentanut kättään soittokellon nappiin. Keskustelu kuoli, hävisi mataliin tuoleihin, mattoon ja himmeään valoon, joka tunkeutui ikkunain raskaitten samettiverhojen välistä.
Suuni oli aivan kuivunut, ja jalkani alkoi vapista. Se oli huomaamattani jännittynyt kuin hyppyyn. — Ja me olimme niin äärettömän vieraita toisillemme, niin kaukana toisistamme, kuin hän olisi asunut jollakin vieraalla tähdellä, joka iltaisin kimaltaa taivaanrannalla.
Sitten en kestänyt enää. — Nousin ja istuuduin hänen viereensä, niin että saatoin tuntea hänen vartalonsa kylkeäni vasten. Hän ei liikahtanutkaan, ja hänen silmänsä, — nuo kummalliset, moniväriset silmät, — olivat kaukana poissa.
Otin savukkeen pois hänen sormistaan ja panin sen varovasti tuhkakupin reunalle, mihin se jäi suitsuttamaan sinertävää savua outoina kiemuraviivoina.
Kumarruin ja suutelin hänen huuliaan kuivin, värisevin huulin. — Tunsin kirpeän, kiihottavan puuterintuoksun hänen ihossaan.
Ja melkein hourailevin käsin hyväilin häntä, etsin häntä lähemmäksi itseäni, painuin hänen luokseen. — Minä suutelin hänen silmiään, hänen suutaan, kaulaansa, juuri tuohon posken ja kaulan rajaan, jossa iho on kaikkein lämpimin ja hienoin. Kaikki hellyyteni, kaikki se kaipaus, joka oli jo vuosia kiduttanut minua, sai jäseneni vapisemaan. Hänen kätensä olivat kiertyneet kaulaani, hänen poskensa painuneet poskeani vasten. Hän oli kuin pieni, vapiseva, hiukan nyyhkyttävä ja naurava lapsi…
»Oi Jumala! Jumala! kuinka minä olen ollut yksin.»