Päinvastoin, minä halusin antaa hänelle kaiken, mikä minulle oli mahdollista, — olla hänen ystävänsä, jos hän kaipasi sitä, — laskea tähtiä hänen kanssaan, — ja suudella hänen kättään aivan hiljaa, — jokaista sormea erikseen.
Kaikki tuo oli kuin pientä, hiljaista humalaa. — Esineet, jotka sattuivat silmiini, olivat määrätyllä tavalla selväpiirteisemmät ja kuitenkin epätodellisemmat kuin ennen. Se oli onnea, — puhtaampana ja kirkkaampana kuin koskaan ennen olin sitä tuntenut. Miten pelkäsinkään hävittäväni sen.
Se hävisi, niinkuin kaikki humala häviää. — Kello alkoi lähestyä kolmea. Hotellin emäntä toi minulle ilmoittautumislipun, joka täytyi täyttää poliisilaitosta varten. Jotkut kysymykset siinä tuottivat vaikeuksia, niin että hermostuin, kun en saanut itseäni heti ymmärretyksi. — Kävin lavabossa, jota vielä ei ollut siivottu yön jälkeen. — Kun lopulta ehdin kadulle, sain vanhan, rämisevän taksin, joka pääsi liikkumaan ainoastaan kovin vaivaloisesti. Eräässä liikennekulmauksessa sen täytyi pysähtyä, moottori lakkasi käymästä ja ajaja veivasi sitä monta minuuttia, kunnes se lopulta paukahti käymään tärisyttäen koko autokoria. Joku autobussin kuljettaja kumartui ulos istuimeltaan ja syyti meille haukkumasanoja, niin että hänen punertava, pyöreä naamansa hitaasti sai sinertävän vivahduksen. Muussa tapauksessa olisin nauranut hänen kiihkeätä, intuitiivista kiukkuaan ja sanavarastoaan, mutta sillä hetkellä liittyi se yhtenä renkaana kaikkien niiden harmistuttavien pikkuseikkojen ketjuun, jotka saivat minut hermostumaan ja kadottamaan onnellisen tunnelmani.
Kello oli jo hiukan yli kolmen, kun pääsin perille Rue Auberille. — Kun astuin eteisen pehmeää, upottavaa mattoa pitkin, olin jälleen sama kuin ennenkin, — kylmä, harkitseva, hiukan hermostunut, epäilevä — sanomalehdentoimittaja, joka nauraa joskus huonoille vitseille ja juo joskus itsensä humalaan.
Ja sitten, — oli Caritas.
»Oh, siinähän te lopultakin olette? — Luulin jo melkein, että ette tulisikaan.»
Hän tuli puoleksi minua vastaan. Suutelin hänen kättään varovasti ja kylmästi.
Mitä kaikkea olinkaan kuvitellut ensimmäisestä kohtauksestamme, — se hävisi tavalliseen, epämääräiseen keskusteluun, joka on väritöntä ja kylmää kuin itse elämä. Mutta tyydytyksekseni huomasin, että meillä molemmilla oli sama, epäröivä tunnelma. Emme kyenneet ottamaan toisiimme nähden heti alussa samaa toverillista, leikittelevää asennetta kuin ennen. — Tämä oli vain alkua, tavallista jäykkyyttä, jonka alla uinuivat lausumattomat sanat ja kummallinen värinä, jonka voi tuntea suorastaan fyysillisesti.
Minä aloin puhua jotakin roskaa, — haukuin hotelliani ja taksinkuljettajaa, selitin myöhästymistäni. Ja koko ajan katselin häntä, etsin hänen silmiään, — hain sitä silmänräpäystä, joka heittäisi meidät yhteen, veisi meidät äärimmäisen lähelle toisiamme, sillä nyt olimme toisistamme kauempana kuin milloinkaan ennen.
Hän ei ollut muuttunut. Hän vastasi sitä kuvaa, jonka mielikuvitukseni oli säilyttänyt ja muovaillut hänestä… Silmät, suun kaarre, — ärsyttävä, hiukan ivallinen. — Hän puoleksi loikoi leveällä, matalalla divaanilla ja poltti huolimattomasti savuketta, vieressään metallinen tupakkapöytä.