»Jumala, me odotamme ihmettä! ihmettä! — Jumala on kiveä ja terästä — kylmien aivojen rakentamaa koneitten jyskettä. Jumala! minä pelkään ja rakastan sinua — sinä imet minun sieluni ja ruumiini ahnain, kyllästymättömin kivihuulin.»

»Ja minun jumalani, häneen ei tarvitse uskoa, sillä hän on todellisuus. Minä tiedän hänet, että hän tulee. Minä olen nähnyt hänet sellaisena kuin hän oli kaksituhatta vuotta sitten, kun hän rakasti elämää ja niitä, jotka elämässä olivat kaikkein köyhimmät.

Minä olen Maria Magdalasta — syntinen nainen, jolla on maalatut silmät, joka odottaa miehiä pimeissä kadunkulmissa. — Hän on kulkenut minun ohitseni, ja minä olen seurannut häntä kaukaa tuttuja ja vieraita katuja pitkin uskaltamatta koskea häneen, sillä hän on pyhä.»

»Ja hän kulkee satamakujilla, kun punaiset lamput syttyvät, ja katsoo armahtavin silmin porttoja, jotka puolialastomina kurottautuvat ulos ikkunoistaan likaiselle kadulle. — Hän pysähtyy baaritiskin viereen puhumaan humalaisten merimiesten kanssa, joiden silmissä on sameaa verta. — Hän siunaa heitä kaikkia valkein, läpikuultavin käsin, sillä hän on ihme ja ilmestys.»

»Totisesti hän on ylösnoussut ja elää meidän keskellämme. Me voimme nähdä hänet ja kuulla hänen puhuvan. Hän katselee kirkkoja, joita ihmiset ovat hänen nimeensä rakentaneet, ja kirkot ovat hänestä liian suuria ja kylmiä. Hän pelkää niitä ja häviää säikähtyen niiden luota. Hänen valtakuntansa mahtuu kadun tomuun pudonneen vesipisaran kimallukseen.»

»Kerran hän tulee myös meidän luoksemme ja ojentaa meille kätensä. Me hyväilemme häntä kuin veljeä, joka on kauan ollut poissa ja jälleen palannut, jonka luulimme jo kuolleen ja jota itkimme kuolleena.»

»Ja kerran papit ja kirjanoppineet vangitsivat hänet, ja valtiomiesten avulla naulitsivat hänet ristiin, sillä hän sanoo, että kaikki ihmiset ovat meidän veljiämme, ettei ole kansoja ja valtakuntien rajoja, ja että milloinkaan emme ole enää yksin.»

»Mutta hän on jälleen ylösnouseva, sillä kuolema ei ole mitään. Meidän täytyy kuolla, jotta voisimme elää! — Ja kuoltuamme elämme me niitten kautta, joita olemme rakastaneet. Minä olen se, jonka täytyy kuolla.»

»Niinkuin maailma on muuttanut muotoaan ja kaikki ajatukset ovat muuttaneet muotoaan, niin muuttuu myöskin meidän uskontomme. Ja kun me löydämme sen ihmeen, löydämme me iankaikkisen elämän eikä meitä varten ole enää kuolemaa eikä tyhjyyttä…»

Ja ikäänkuin yhtenä välähdyksenä me näimme edessämme, kuinka kaupunki muutti muotoaan, kuinka sen talot ja tornit raukesivat ja kohosivat jälleen. Me näimme edessämme tuntemattoman jättiläiskaupungin, jonka talot olivat tummia ja korkeita, ulottuen meidän silmissämme aina taivaaseen asti. Sen valtavilla terassikatoilla, ilmaradoilla ja katukuiluissa kiehui elämää — työtä ja toimintaa. Se oli geometriaa, kylmää ja kaunista, sen kulmien ja pintojen valtavuudessa oli epäinhimillistä suuruutta. Ihmettelin melkein tajuttomana, minkälainen sielu mahtoi olla tuon kaupungin asukkailla, sillä he eivät enää olleet meidän kaltaisiamme…