»Voi, sinä olet niin hyvä. — Minä olen yksin ja katkeroitunut. Anna anteeksi, jos pilaan sinun hyvän tuulesi.»
»Katsohan rakas — Caritas — minä rakastan sinua enemmän kuin luuletkaan. Rakastan sinua niin paljon, että voin voittaa itseni ja kieltäytyä. Enhän minä halua sitä — minähän rakastan sinua.»
»Ja minä, minä olen tällainen! — Voi, jos kukaan, niin sinä ansaitsisit, että sanoisin rakastavani sinua. Minä jo luulin… päivällä, kun olimme yhdessä. Se oli niin ihmeellistä… Mutta nyt. Yö on niin kylmä. — Ja minä uskon, että sinä ymmärrät, ja tahdot mieluummin itsekin, että olen rehellinen sinulle, vaikka se tuottaisikin sinulle tuskaa. — Katso, sinä olet nyt minun ainoa ystäväni, ainoa, jonka luokse voin paeta, jolle voin purkaa suruni. — Ja tietysti sinun tragiikkasi täytyy olla se, että rakastat minua, niinkuin mies rakastaa naista.»
Minä suutelin häntä hiljaa juuri tuohon posken ja kaulan rajaan, missä iho on lämpöisin ja hienoin. Hän vavahti hiukan ja häneltä pääsi pieni nyyhkytys, tukehtunut ja avuton. Me olimme aivan lähekkäin, niin että tunsin hänen ruumiinsa notkeuden ja lämmön. Hänen kätensä oli kylmä ja hiukan kostea kädessäni.
»Katso, tietysti, jos sinä tahtoisit, niin voisin antaa sen sinulle. Olenhan tehnyt niin paljon pahaa ennenkin. — Mutta miksi meidän täytyisi jonkun minuutin, jonkun kiduttavan, hekumallisen minuutin tähden rikkoa ystävyytemme, sillä senjälkeen emme enää voisi olla ystäviä niinkuin nyt. Sinä menisit pois ja vihaisit minua, ehkä myös hiukan halveksisit minua. — Minä tahtoisin säilyttää sinusta kauniin muiston, ehkä elämäni kauneimman muiston sellaisena kuin nyt olet — ritarina, joka on uskollinen ja sankarillinen, joka kykenee voittamaan itsensä naisen tähden. Naisen tähden, vaikka tietää, ettei tämä edes rakasta häntä. — Voi rakas ystävä, sinä olet tuhannen kertaa parempi ja jalompi kuin minä.»
Silloin minun pääni painui alas. Enää en kyennyt hillitsemään itseäni. Yön viulun sävelet olivat niin pitkät ja vapisevat, täynnä kuvaamatonta tuskaa. — Silloin minä tunsin hänen kätensä kaulallani ja yli kasvojeni satoi monta suudelmaa — kuumaa, kylmää, avutonta ja villiä suudelmaa.
»Voi, rakas, rakas! Et saa olla noin — et tiedä, miten se koskee minuun.»
Oranssinvärinen valo, hehkuva savukkeenpää ja kylmä, sanomattoman kylmä yö.
Silloin vasta kerroin hänelle, että Hellas oli ollut vaarallisesti sairaana. Mainitsin myös siitä, että hän oli tahtonut kuolla ja sanonut, että hänen täytyy kuolla. Hänen yksinäisestä uimaretkestään kylmässä, syksyisessä yössä.
Caritas oli kalvennut ja kuunteli melkein hengittämättä. Hänen äänessään oli pelkoa ja tuskaa, kun hän kysyi: