Tuollaiset kylmät aamuyöt, joihin kietoutuu viiltävinä joukko muistoja — jolloin loikoo vuoteessaan silmät avoinna ja savuke suussa — ne ovat täynnä katkeruutta ja viileää ikävää.
Kaiken loogillisuuden mukaan tiesin, mitä nyt tulisi tapahtumaan. Tuo, jonka pitäisi olla kaiken rakkauden huippu, mutta jonka luoja on tehnyt niin groteskin raa'aksi, että siihen täytyy kaikkien herkimpien luonteitten väkisin ajautua karille. — Ihmettelin vain, miten se tulisi kehittymään, miten me kykenisimme sopeutumaan toisiimme. Vihasin itseäni huomatessani, että ajattelin ainoastaan noita vastenmielisiä ajatuksia, miten hän riisuutuisi — sammuttaisiko hän valon… Kaikkea tuota, joka lähtemättömästi kutoutuu erotiikkaan, joka tekee kaiken romantiikan koomilliseksi.
Hänellä oli kaunis vartalo — hänen huulissaan oli paljon aistillisuutta. Hän oli myöskin kokenut, mikäli minä tiesin.
Matalat tuolit, divaani ja metallinen tupakkapöytä himmenivät oranssinväriseen valoon.
Caritas istui ja katseli minua. — Hänen silmänsä olivat kylmät ja melkein ivalliset — nuo kummalliset, moniväriset silmät, jotka nyt näyttivät luonnottoman suurilta.
»Voi Jumala! — miksi meidän täytyy olla tällaisia. — Eihän meillä ole enää ajatuksiakaan. Meillä on ainoastaan yhteinen himo. Kaksi eläintä — mitä muuta me olemme.»
Minä säpsähdin. Hänen äänensä painoi minua kuin tulisen kylmä jää.
Miten sanomattoman katkeraa elämä olikaan.
»Miksi meillä täytyy olla niin syntinen ruumis. Miksi me emme voisi olla puhtaita.»
Se oli valitusta, joka värähdytti ja liikutti. — Suutelin aivan hiljaa, hellästi, hänen silmiään — kuivia, polttavia silmiään:
»Nyt me istumme hiljaa… ihan hiljaa… vähän aikaa. Poltamme pari savuketta. Ja sitten minä lähden pois, jos vain haluat.»