Sisällä oli niin hiljaista ja himmeää. Kirjavien lasimaalausten samentumaton vuosisataisloisto pääni yläpuolella minä istuuduin epämukavalle tuolille, jonka istuin oli olkipunosta. — Silloin hiukan aloin ymmärtää sitä tenhoa, mikä uskonnolla on kaikkiin kärsiviin sydämiin. Jokin nimetön rauha vuoti hiljaisuudesta sieluuni, ajatukseni tasaantuivat, lakkasivat kiertämästä samaa, ikuista rataansa. Olin jälleen hiljainen ja tyyni.
Pyhä Maaria — neitsyyden ja äitiyden salaperäinen symbooli, alkoi kiehtoa minun mieltäni. Tuijotin tuohon ikivanhaan puukuvaan, johon tuntematon veistäjä oli yrittänyt valaa oman hartautensa ja suuren haaveensa. Hänen kasvonsa saivat hämärässä läpikuultavan loiston. Kuvittelin, että hänen kätensä laskeutuivat ohimoilleni lempeinä ja armahtavina — nuo kädet, jotka kerran olivat kantaneet Kaiken Vapahtajaa, häntä, jonka nimeen sitten on niin paljon syntiä tehty.
Ihmettelin omaa itseäni. — Missä oli minun viileä, rationalistinen elämänkatsomukseni. Mutta silloin olin niin väsynyt, liian sairas rakkaudesta voidakseni enää nauraa omille sentimentaalisille haaveilleni.
Ostin pitkän, ohuen kynttilän pieneltä tytöltä, jonka kalpeat kasvot kirkon hämärässä muistuttivat pyhimyskuvaa. — Mietin, mitä kokemuksia maailmasta ja synnistä saattoi jo piillä hänen pienissä, kehittymättömissä aivoissaan. Kuvia täyteensullotusta vuokrakasarmista, jossa kaikki inhottavat ajatukset ja teot ovat yhteisiä, joiden ovien takaa saattaa kuulla porttojen huohotuksen ja miesten kiroukset.
Sytytin kynttilän telineeseen Neitsyt Maarian alttarin edessä. Sytytin sen ikuiselle neitsyydelle ja puhtaalle rakkaudelle. Sytytin sen uudelle sukupolvelle, jossa ei ole meidän kylmyyttämme ja turmelustamme. Ja rukoilin polvistuneena alttarikaiteen puutelinettä vasten. — Rukoilin aivan yksinkertaisesti, että Caritas ja Hellas tulisivat onnellisiksi. — En ryhtynyt sen tarkemmin määrittelemään heidän onnensa laatua — oletin, että Neitsyt Maaria ymmärtäisi sen, mitä tahdoin sanoa. Rukoilin aivankuin lapsi — ja tunsin itseni onnelliseksi kuvitellessani, että todellakin yhä olin lapsi, jolle maailma on outo, vieras, ihmeellinen seikkailu.
Ovella kastoin nöyrästi sormeni vihkiveteen ja tein ristinmerkin. Viidelläkymmenellä sentiimillä sain vielä asiaankuuluvan siunauksen, eikä mikään koko asiassa loukannut minua silloin. Olin yhä edelleen lapsi.
Ulkona oli autojen kohina — sanomalehtimyyjien huudot. »L'Intrensigeant — troisième édition! — troisième édition!!» ja jalaton kerjäläinen, joka kiemurteli eteeni kuin tomussa mateleva koira.
Sininen hetki alkoi hitaasti laskeutua Seinen rantojen ylle. Ilma sai oudon loisteen, ja valkeitten siltojen taakse laskeutui aurinko pilviverhoihin. Violettia, sinistä ja kuparia.
Kello oli vielä jonkun verran vailla, kun kompuroin Hellaan hotellin kapeita, pimeitä portaita pitkin ylös hänen huoneeseensa.
»Entrez!»