Mäki nauroi hiukan katkerasti:
»Lopuksi, minkätähden? Mitä se hyödyttää? Kerran sitä kuitenkin täytyy kaatua, ja mieluummin sitten nyt vähän hauskemmalla tavalla. Ketä jumalat rakastavat, sen he ottavat pois nuorena. Ehkä minäkin olen kyllin nuori siihen tarkoitukseen. Saisivat ainakin tantat ja peruukit kotimaassa tilaisuuden ravistaa päätään ja sanoa: Niin lahjakas ja niin kyvykäs, — ja sortui viinaan. Miksi emme soisi heille sitä pientä nautintoa. Ja sillä tavoin olisi pieni mahdollisuus tulla kuuluisaksikin aikaa myöten. Ei tarvita muuta kuin kuolee, niin taulut nousevat kaksin verroin hinnassa. Ja arvostelut saavat tuollaisen himmeän jalon sordiinin: de mortuis nil nisi… Noh, minä puhun roskaa, — tietysti minä menen nukkumaan, ellen eksy vielä täksi päiväksi harhateille. Terve, ja toivottavasti myös näkemiin. Hyvästi, neiti Holm.»
»Ajattele, että hän on ollut täällä jo toista kuukautta, — aivan yksin, ehkä sairaana, — odottaen minua. Hän tiesi, että olen Pariisissa aina keväisin. Kuule, sinun täytyy ensiksi mennä hänen luokseen, — minä en uskalla, etkö näe, olen ihan kalpea ja käteni vapisevat. — Jos hän on liian katkera minulle. Miten pelkäänkään. Sinun täytyy mennä hänen luokseen. Älä ensin puhu minusta mitään. — Rakas ystävä, minä ymmärrän, miten katkeraa se on sinulle, mutta sinun täytyy tehdä minulle tämä viimeinen palvelus. Minä en uskalla. Sano hänelle vain, että odotan häntä huoneessani hotellissa. Odotan siksi, kunnes hän tulee, vaikka hän viipyisi kuinka kauan. Sano, että hänen täytyy antaa minulle anteeksi, — että minä olen muuttunut kokonaan. Sinun täytyy saada hänet tulemaan.»
Se oli pieni likainen hotelli jossakin tuolla Sorbonnen takana, Quartier Latinin syrjäkujalla. — Takkuinen concierge pudisti päätään, kun olin ensin saanut hänet ymmärtämään, miten nimi Hellas äännetään.
»Monsieur 'Elaa on aina päivisin Kansalliskirjastossa tai muualla. Hän on hyvin ahkera. Hän tulee kotiin vasta illalla päivällisen jälkeen.»
Jätin nimikorttini, jonka taakse kirjoitin pari riviä pyytäen häntä odottamaan minua kello 9. Annoin sen palvelijalle viiden frangin setelin kanssa, jotta voisin olla varma sen perilletulosta, ja poistuin siunausten tulviessa ympärilläni.
Menin Caritaksen luo ilmoittamaan, että hän voisi odottaa Hellasta vasta illalla. — Caritas istui huoneessaan. Hän oli vaihtanut pukunsa johonkin ihmeelliseen hopealtakimaltavaan. Jollakin tapaa hän muistutti morsianta, joka odottaa hääyötään. Hänellä oli kukkia, joitakin raskaita, kalliita, värikkäitä. Huomasin, että hän oli hermostunut, ja yritin lohduttaa häntä nauraen:
»Kaikki on valmiina ja sopivalla hetkellä johtaa paashipoika prinssin sisään. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. — Etkö ole huomannut, että kaikki sadut päättyvät onnellisesti. Ja jos sinä et tuollaisena ole satu, niin syön tusinan sinun vanhoja kenkiäsi.»
Yritin kuvitella Hellasta, muistella meidän ystävyyttämme, ajatella, että hän jos kukaan ansaitsi Caritaksen rakkauden. Hän oli erilainen kuin me muut, — hänessä oli neroutta ja uskoa tulevaisuuteen. Aavistin, että hän vielä kerran tulisi tekemään jotakin suurta. Ja mitä olin minä itse, — kylmän järkevä, käytännöllinen, hiukan pessimistinen mies, joka juuri ja juuri kykeni täyttämään paikkansa sanomalehden toimituksessa, jonka elämä hävisi itse-erittelyyn ja tyhjyyteen. Mitä olisi minussa voinut olla, mikä olisi voinut tyydyttää Caritaksen luontoista naista.
Vietin illan kävellen rauhattomana paikasta toiseen katujen vilinässä. Pistäydyin jonkin pienen kirkon viileyteen, — näin Neitsyt Maarian kuvan lapsi sylissään, alttarin edessä ikuisesti palavan punaisen lampun. Se oli kuin pieni, verinen sydän, ripustettu sinne kaiken kansan nähtäväksi.