»Herra Jumala! — Hellas! — — Oletko sinä tullut minua kiusaamaan vielä sen jälkeen?»
En kyennyt hillitsemään sanojani, — olin liiaksi lopussa. Sillä Hellas loikoili vuoteessani täysissä pukeissa, kengät valkealla peitteellä, ja lattia oli täynnä valkoista tupakantuhkaa ja poltettuja tulitikkuja.
Hän nousi hitaasti, tarttui minua olkapäihin ja katsoi minua silmiin.
Minä käänsin kasvoni pois, — en voinut muuta.
»Hart, — veli, — rakas, — missä sinä olet ollut? Sinä olet juonut ja…
Hyi saatana tätä elämää.»
Silloin alkoi koko ruumiini vapista, ja hillittömät hermonytkähdykset saivat olkapääni kouristumaan. — Hän syleili minua niinkuin vanhempi veli, joka ymmärtää, — siveli otsaani ja koetti rauhoittaa minua.
»Se on kokonaan minun syyni. Minun olisi pitänyt sanoa sinulle jo edeltäpäin. Mutta minä tahdoin vielä yhden ainoan illan, — vain yhden ainoan illan leikkiä prinssiä, — heittäytyä suureen illusioniin. Sinä et ymmärtänyt, — sinä siis luulet, että…»
»Etkö sinä siis rakastakaan Caritasta?»
»Rakastan, rakastan totisesti enemmän kuin omaa elämääni.»
»Ja hän rakastaa sinua?»
»Niin, — liian paljon.»