Nyt ehkä voit käsittää minun elämäni. — Jos olen ollut katkera, kyynillinen, julma.
Miten rakastinkaan Caritasta! — Voit kuvitella noita unettomia öitä, jolloin katselin omaa kauhuani, purin hampaani tyynyä vasten ja olisin itkenyt, jos olisin voinut. — Enhän voinut kertoa sitä hänelle. Hän olisi väistynyt minun luotani, kauhistunut minua, niinkuin sinäkin äsken säpsähtäen vetäydyit kauemmaksi minusta. — Minut valtasi mieletön houre, en tiedä itsekään, mitä ajattelin. Hän sanoi kertoneensa sinulle… Sinä siis tiedät, kuinka kaikki kehittyi eteenpäin.
Minä tiesin, että hän rakasti minua. Tiesin, että hän kerran palaisi luokseni. — Hän oli siihen aikaan sellaisessa tilassa, että ainoastaan mies, joka kieltäytyi, joka työnsi hänet luotaan, saattoi voittaa hänen sielunsa. —
Ja ajattele, elämän ivaa! — minä olin se mies. Minä pakenin aistillisuutta ja syntiä, — minä vaadin puhdasta rakkautta. Mikä saatanallinen illusioni!
Nyt olemme ehtineet loppupisteeseen. Minä olen leikkinyt suurella illusionilla, ja nyt on minun maksettava leikin hinta. — Nyt on minulla kolme mahdollisuutta jäljellä: kertoa hänelle kaikki, jolloin me molemmat tulemme onnettomiksi, jolloin hänen rakkautensa muuttuu sääliksi. — Tai sitten matkustaa pois, jättää hänet, jolloin hän luulee, että en koskaan ole rakastanut häntä, ja halveksii minua. — Tai sitten, kolmas ja viimeinen mahdollisuus, pelata pelini loppuun, kulkea loppuun se tie, jonka kerran olen aloittanut. Säilyttää itsestäni se kuva, jonka hän on saanut minusta, säilyttää puhdas, kirkas illusioni.
Sanoin oikeastaan aivan turhaan, että on kolme mahdollisuutta. Eihän ole olemassa kuitenkaan muuta kuin tämä viimeinen. — Käydä loppuun asti aloittamansa tie! Ymmärräthän, että olen valinnut sen. Ja totisesti, se illusioni on kaunis.
Hart, — nyt minä olen riisunut naamioni ja kestänyt koetukseni. Sinä voit halveksia minua, väistyä pois minun luotani. Minun koko elämänihän on vain illusionia, — vain valhetta, niinkuin moni varmasti sanoisi, jos tietäisi. — Hart, mitä sinä sanot? Mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani?»
Silloin minä voitin vaistomaisen kauhuni ja pakenemishaluni, hivelin hiljaa hänen olkapäätään, joka oli painunut kumaraan.
»Sinä et voi aavistaa sitä jumalatonta, jokapäiväistä hätää, kun tietää verensä myrkytetyksi, — kun tietää hitaasti, hitaasti tuhoutuvansa myrkyn syödessä ja hajottaessa verta. Joka ainoa aamu olen saanut nousta vapisten vuoteestani, kulkea peilin eteen täynnä jähmettävää pelkoa etsimään merkkejä kasvoistani. — Vielä se ei ole näkyvissä, — vain hiukan ihottumaa tuolla tukan rajassa, sitä ei lampunvalossa huomaakaan, — ja hiukset alkavat lähteä. Katso, miten harvaksi tukkani on käynyt. — Ja kun tietää, että se minä hetkenä tahansa voi puhjeta näkyviin, — se on hiipivä, oikullinen, murhaava kuolema! Ja joskus se hitaasti syöpyisi aivoihin asti, — toisi mukanaan kaikki nuo helvetilliset, mielipuolisen nerokkaat mielikuvat, jotka haparoivat esiin sairaitten runoilijain teoksissa.»
Kylmä, kalpea aamuyö. — Ajatukseni olivat tyrehtyneet, olin mykkä ja täynnä kauhua. Mielikuvituksen laajentamin aistein tajusin kaikki nuo merkit, joihin Hellas oli viittaillut. Hänen syvälle painuneet silmänsä, joissa oli sairauden kiilto, — tukka, joka ohimoilta oli paennut taaksepäin. Se kauhistuttava sana oli iskeytynyt tajuntaani ja takoi siellä lakkaamatta löytämättä lepopaikkaa.