»Ymmärrätkö, minä aloin sen leikin oikeastaan itse tajuamatta, kuinka pitkälle se saattaisi mennä. — Ja nyt on siitä kasvanut koko minun elämäni illusioni, enkä minä kadu sitä. Olen valmis astumaan pois näyttämöltä tietäen, että jätän jälkeeni sankarihahmon, jota hän tulee rakastamaan vielä sittenkin, kun minua ei enää ole.
Tahdoin vain tuon viimeisen illan. Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, — sinun täytyy ymmärtää, miten sanomattomasti olen saanut kärsiä oman illusioni tähden.
Katso, kaiken täytyy käydä niin, ettei kukaan saa koskaan aavistaa mitään. Sen täytyy olla sattuma. — Minua on pelottanut se ratkaiseva hetki, olen ollut joskus melkein raukkamainen, mutta nyt kun se on edessä ehdottomana ja järkähtämättömänä vaatimuksena, en enää pelkää. Suuret illusionit ovat myös kalliita, ja minä maksan omasta illusionistani ruhtinaallisen hinnan.
Ajattelin ensin Metroa, — asemasillalla liukastuu niin helposti ja voi pudota sinne kiskojen väliin juuri kun jättiläispeto syöksyy maanalaisesta tunnelistaan jyristen ja ulvahtaen. Mutta tuo murskautuminen ja äkillinen tuhoutuminen kauhistuttaa minua. — Sitten minä keksin oikean tavan. — Minähän en voi nukkua ilman unipulvereita, — sydämeni on heikko, — minulla on rasia erästä pulveria, kaikkein väkevimpiä, jota täytyy nauttia äärimmäisen varovasti. Kaikki äkilliset mielenliikutukset ovat hermostuttaneet minua, — tahdon saada niiden jälkeen nukutuksi, jotta olisin huomenna terve ja reipas häntä tapaamaan. Onko ihme, jos vahingossa otan liian suuren annoksen, jota sydämeni ei kestä.
Hotellissa eivät kuitenkaan tiedä, mihin aikaan olen tullut kotiin. Tyttö tulee aamulla tuomaan aamukahvini ja löytää minut. Siitä ei synny juuri mitään hälinää. — Muistan, kuinka jokin aika sitten eräällä lähikadulla puolalainen taiteilija ampui itsensä. Siinä ei ollut muuta kuin pari naureskelevaa poliisia ja pieni ryhmä uteliaita ihmisiä. — Minä luotan siihen, että sinä sitten lääkärintarkastuksessa pidät huolen, — ymmärräthän, sen täytyy jäädä salaisuudeksi. — Mutta poika, sinähän olet ihan kalpea ja vapiset. Älä viitsi ottaa tuollaisia traagillisia eleitä, se tekee jutun minulle vain vaikeammaksi. Ymmärrä nyt, ja hillitse itsesi, — minun tähteni.
Katsohan, minulla on tässä pieni pullollinen hänen hajuvettään, jonka otin salaa mukaani. Sinä tunnet sen tuoksun, — oudon, hiukan eksoottisen, hiukan kiihottavan, — magnoliaa. Sivelen sitä hiukan kasvoihini. — Nauretaan, poika, minun sentimentaalisuudelleni! — Silloin tuntuu kuin hän olisi aivan lähellä minua. Ja huoneessani on neilikka, yksi ainoa suuri, tuore neilikka, — kiinalaisessa kupissa. Neilikat ovat minun rakkaimpia kukkiani. Eihän koko tunnelmassa ole mitään kauhistuttavaa. Sehän on oikeastaan kaunista!»
»Hellas, etkö pelkää kuolemaa?»
»Minä tunnustan, että minua kyllä pelottaa hiukan … aivan hiukan se, että minun täytyy lähteä yksin, niinkuin olen elänytkin. Mutta nyt olen siirtänyt puolet taakastani sinun kannettavaksesi. Annathan sen anteeksi meidän ystävyytemme tähden. Nyt vasta alan ymmärtää, kuinka paljon olen kadottanut siinä, etten aikaisemmin oppinut tuntemaan sinua. Ei ole mitään ihanampaa kuin toveruus. — Jospa sinä voisit tulla ja pitää kiinni minun kädestäni juuri sillä hetkellä, kun liu'un pois… uneen… ja autobussi alkaa matkansa halki tuntemattoman kaupungin… mutta tällä kertaa pääsen pysähdyspaikkaan asti. — Mutta se on mahdotonta, — ja se olisi myös liian paljon vaadittu sinulta. — Juuri se väistymishetki yli tajunnan rajan säikähdyttää minua. Ei mikään muu.»
»Me emme siis enää tapaa milloinkaan?»
»Rakas… veli! — Minä en tiedä. — Mutta mitä merkitsee minuus? — Kuolemattomuuden toivo on ainoastaan yksi itsekkyyden hienoimpia muotoja. Minä uskon elämään, ihmiskuntaan, — uskon, että meidän tuhoutuvan sukupolvemme keskeltä kohoaa uusi sukupolvi, joka on kauniimpi ja parempi meitä. Meidän aikamme on suuri murroskausi, — heikkojen yksilöitten täytyy sortua, se on elämän laki. Minun tragiikkani on se, että olen saanut aavistaa uuden maailman, vaistota sen heräämisen keskellä kaikkea turmelusta, tuhoutumista ja syntiä. Ja että minä itse olen elämäänkelvoton yksilö, jonka täytyy sortua elämän tähden, uuden sukupolven tieltä. Mutta minun tuhoutumiseni ei herätä mielessäni mitään katkeruutta, — tiedän, että se laki on oikea, jonka edessä minun täytyy väistyä. Joku toinen on nouseva minun tilalleni, joku toinen on tekevä sen työn, jonka minä olisin ehkä voinut tehdä, ellen olisi ollut mätänevä hedelmä. Ja katso, ei ole kysymys työn tekijöistä, vaan itse työstä. Uusi maailma on enemmän kuin sinä ja minä ja koko meidän häviävä sukupolvemme, — ihmiskunta kokonaisuudessaan on enemmän kuin yksilö.