Toveruus on enemmän kuin rakkaus… Hän vei samalla mukanaan minun viimeisen mahdollisuuteni. Sillä haavekuvaa ja illusionia ei mikään maallinen voi korvata. Minun kaipaukseni tulisi olemaan toivoton ja turha.
Kävelimme yhdessä viimeiseen kadunkulmaan asti. Silloin ilmestyi taivaalle ensimmäinen violetin ja kullan kajastus. Jonkin likaisen pikkubaarin edessä me syleilimme toisiamme, minun oli mahdotonta enää sanoa sanaakaan.
»Tästä minun täytyy lähteä yksin. — Jätän sinne sinun osoitteesi, niin että he helposti löytävät sen. Ehkä he kääntyvät ensin sinun puoleesi. — Ja nyt me olemme reippaita ja rohkeita, eikö totta. Ei mitään sentimentaalisuuksia enää. Emmehän me ole vanhoja akkoja. — No, heipä hei! Terve! — Ja kuule, sano terveiseni Pikkuveljellesi.»
Siinä oli kaikkien jäähyväisten suurta kaipausta. Kipeää, kaihomielistä, katkeraa.
Hellas hävisi näkyvistäni pää pystyssä ja reippain askelin. Aamun violetti ja kultainen usva kietoi hänen ympärilleen kimaltelevan verhon. Hän kulki yksinäisten tietä ympärillään ruhtinasvaippana
SUURI ILLUSIONI.
XIII
»Hän oli meidän aikamme ritari, — ritari, jossa ei ole pelkoa ja moitetta. Hän etsi puhtautta kaiken sairaan ja turmeltuneen keskeltä. — Ja elämän iva sai aikaan, että hänen täytyi kuolla juuri, kun hän olisi saavuttanut palkintonsa. — Mutta ei, meidän täytyy olla iloisia, — hän kuoli kuitenkin onnellisena tietäen haaveensa toteutuneen. — Muistatko hymyä hänen kasvoillaan, — tuollainen pieni, heikko, salaperäinen hymy, jossa on onnea ja hiukan surua, — sellaisen ihmisen hymy, joka on nähnyt jotakin meille aavistamatonta.»
»Ritari, se on oikea sana! — Hän oli enne siitä tulevaisuudesta, josta hän joskus puhui. — Ritari sellaisena puhtaana ja kirkkaana haavekuvana, jonka lapsi muodostaa itselleen satujen perusteella.»
Me seisoimme Gare du Nordin mustuneen jättiläisholvikaton alla pari minuuttia ennen Calais'n junan lähtöä. Olin tuonut Caritakselle muutamia suuria neilikoita, — aivankuin lahjana Hellaalta, joka oli siirtynyt tuolle puolen olevan.