Kantajat huusivat numeroltaan, suklaakauppias työnsi asemasiltaa pitkin verkkovaunujaan, jättiläisveturi puuskutti höyryä ja kuuman metallin tuoksua lyhyen vaunurivin edessä.
»Eteenpäin! Eteenpäin! — Minä tahdon nähdä kaiken sen, mistä hän joskus puhui ja mitä hän ei koskaan saanut nähdä. On aivankuin matkustaisin yhdessä hänen kanssaan. Uusia kasvoja, uusia värejä, uusia maita, seikkailun kirpeyttä ennen viimeistä suurta seikkailua.
— Katso, eikö tuo veturi ole kaunis?»
»Ja minä palaan vihreän lampun valoon suureen rakennukseen, jota painokoneet tärisyttävät yötä päivää.
— Hermostusta, korrehtuureja, puhelinsoittoja. — Mutta se on elämää, työtä, ja uskoa. — Hän antoi minulle uskonnon.»
En voiture!
Matkustajat alkoivat astua ylös vaunuihin. Asemamies seisoi valmiina valkoinen lippu kädessään. Junailija huitoi kättään viimeisille, vitkasteleville matkustajille. Ja meidän yllämme riippui raskaana satojen veturien savusta mustuneen lasikaton varjo.
»Caritas, kirjoitathan minulle joskus jonkin kortin. Ei kirjeitä, kirjeet ovat liian raskaita ja vakavia. Kyllästyisit pian niihin.»
»Tietysti, sinähän olet minun ainoa ystäväni. Ja uskotko, olen oppinut kunnioittamaan sinua näinä päivinä vielä enemmän kuin ennen. Sinun lannistumaton tahdonlujuutesi on vienyt minut ohi kaiken turhan ja vihattavan tuskan. En koskaan tule unohtamaan sinua.»
Silmänräpäyksen verran epäröityään Caritas kurottautui ja suuteli minua poskelle. Tunsin hänen hajuvetensä tuoksun, ja kurkkuuni tunkeutui pitkä, pakahduttava nyyhkytys.