Aloimme tehdä lähtöä. Korte oli aivan humalassa. Hän nauroi ja oli onnellinen. — Rouva Spindel oli jo kokonaan unohtanut minut, hän riippui Kortteen käsipuolessa hysteerisesti nyyhkyttäen:
»Ei, ei, ette saa lähteä, minä jään aivan yksin. Rakkaat, rakkaat, minä pelkään olla yksin. Ette s-a-a-a!»
Korte veti minua syrjään:
»Täällä on vielä puoli pulloa jäljellä. Lähtekää te vain, minä jään rauhoittamaan naista. Minä tulen jäljessä, kun ehdin, häh.»
Caritas, Hellas ja minä lähdimme yhdessä. — Kadulla alkoi olla jo valoisaa. Porttikäytäviin ja varjokohtiin pakeni hämärä, joka oli aivankuin aineellista, hiutaleista. — Ja kaikki ikkunat kiilsivät kummallista valoa, heijastusta siitä valosta, mitä meidän aistimemme eivät kyenneet tajuamaan.
Olimme kävellen tulleet Senaatintorin kulmaan. — Siinä Caritas pysähtyi ja ojensi kätensä Hellaalle.
»Sinähän asut Kaivopuistossa. Herra Hart saattaa minut perille, meillä on kai sama matkakin. Kun kohteliaisuuskin on vanhanaikaista, niin sinun ei tarvitse…»
Hän kosti… Vaikka minä juuri olin koko ajan miettinyt, miten saisin Hellaan erotettua seurasta, tuli minun vaikea olla. He olivat koko illan olleet taistelukannalla; tuntui kuin kumpikin olisi tahtonut pistää toistaan sydämeen. — Ja Hellas:
»Ajattelin juuri sanoa samaa. Minä olen aika lailla väsynyt. On jo viikon ajan ollut hermostuttavan paljon töitä ja kutsuja. — Pidä hauskaa. Sanomme kai sentään, näkemiin.»
Hän kumartui hattu kädessään ja suuteli Caritaksen kättä hienosti ja kohteliaasti. Kun hän kohotti päänsä, välkähtivät hänen hampaansa hienossa hämärässä.