Caritas ja minä kävelimme hitain askelin Aleksanterinkatua. Taivas oli valkoinen, ja kadun itäpäässä, meren takana, paistoi punaiselta.
»Minä olen varkain tullut kaupunkiin ja asun hotellissa nämä pari päivää. Huoneisto on liian ikävä näin kesällä, ja siellä on vanha täti huolta pitämässä. Jos menisimme sinne, saisin koko aamupäivän kuulla jankutusta epäsiveellisen myöhäisestä kotiintulosta. — — Huomasitteko muuten, että se peto puri minua käteen.»
Caritas kohotti kätensä. Minä huomasin veripisaran, aivan pienen ja kirkkaan juuri siinä kohtaa, missä ranne yhtyy kämmeneen. Seuraten äkillistä vaistoa tartuin häneen kiinni ja suutelin tuota kohtaa. Tunsin veren maun. Se oli vastenmielinen, suolaisen tahmea…
Kuljimme äänettöminä eteenpäin. Ikkunat kiilsivät, niissä oli salaperäistä, tajutonta elämää. Koko kadun pituudelta ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Me olimme ainoa elämä, ainoa inhimillinen.
»Muistatteko Paul Morandia: Kaupat ovat kuin suuria kukkia, jotka aukeavat aamulla ja sulkeutuvat illalla. — Ei! se pitäisi sanoa ranskaksi, mutta muistan vain tuon kuvan. Minulla on eräs kirja. Tahtoisin näyttää sen teille, mitä te pitäisitte siitä. Se on Hellaan…»
»Runoja… En tiedä… Hellas on merkillinen persoonallisuus. Tahtoisin joskus lukea, mitä hän on kirjoittanut. Muuten ei koskaan saa mitään selvää hänestä. Hän tuntuu vaihtavan mielipiteitä, niinkuin paitoja, aina vain saadakseen sanoa vastaan ja leikkiäkseen paradokseilla, jotka eivät ole paradokseja…»
»Hänen runoistaan ei pääse sen enempää selville. Ne ovat järjettömiä, jos arvioi niitä tavallisen mittapuun mukaan, itse hän ei ota niitä vakavalta kannalta, — joskus minä pidän niistä, joskus en… Hän koettaa intohimoisesti repiä alas sen, mikä on vanhaa. Ja lopultakaan ei hänellä ole mitään uutta sen sijalle tuotavana. Vain jonkinlainen hillitön, hapuileva pyrkimys… Ne ovat vakavia, kuolemanvakavia, mutta niitä on mahdotonta ottaa vakavalta kannalta, jos tuntee Hellaan…»
Olimme kääntyneet Ylioppilastalon kulmasta, ja seisoimme hotellin oven edessä. Jossakin porttikäytävässä seisoi poliisi, nojaten seinää vasten. Hän torkkui puoliunessa. Hänen takinnappinsa kiilsivät.
Caritas oli sanomattoman pienen ja hennon näköinen. Hän oli taas pieni tyttö, joka on ensimmäisellä seikkailullaan aivan omin päin. — Minut valtasi se sama jännitys ja odotus, joka edeltää kaikkia ratkaisevia hetkiä, joista on mahdoton tietää, miten ne päättyvät, jolloin on itsensä ulkopuolella ja katselee itseään ihmetellen, ikäänkuin koko asia ei liikuttaisi lainkaan.
»Niin, minulla on se kirja tuolla ylhäällä… Jos te tahdotte, niin voitte tulla hetkeksi istumaan vielä. Minä en ole väsynyt, ja minä haluan nähdä auringon nousevan… vanhan auringon.»