Taas me olimme hiukan liian vieraat toisillemme ja hiukan liian lähellä toisiamme. Jossakin seisoi Hellas ja katseli meitä pistävin silmin ivallinen hymy huulillaan. — Tietysti minä menin, minulla ei ollut mitään syytä leikkiä miekkailua.
Eteisessä oli portieri kaulus avoinna ja hiukan likainen paita pistäen esiin takin raosta. Hän oli kalpea ja uninen, silmissä uhkaava ilme, mutta hän ei sanonut mitään. Tiesin kyllä, mitä hän ajatteli, mistä hän oli varma, mutta minä puolestani en ollut siitä varma. Hän taas oli voiton puolella, sillä hän oli ainakin varma juomarahoistaan. Caritas ja minä taas emme olleet varmat mistään.
* * * * *
Koko tunnelma oli epätodellinen. — Caritas ei sytyttänyt sähköä, vaan aukaisi ikkunan. Me katselimme ulos Heikinkadulle, jonka puissa oli väkevä, uhmaileva vihreys. — Kuin jotakin tehdäkseen siirteli Caritas esineitä pöydällä:
»Niin, se kirja. Se on jossakin matkalaukussa, ja en tiedä viitsinkö hakea sitä. Mitä me Hellaasta… Ja sehän oli vain tekosyy… Me kai voimme puhua vilpittömästi niinkuin ystävät, — minä olen väsynyt ikuiseen näyttelemiseen… Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että se oli vain tekosyy. Ja jos minä ottaisin kirjan esille, olisi se vain teeskentelyä. Emmekö me voi olla ystäviä.»
Minä en vastannut mitään. Tartuin vain hänen käteensä ja puristin sitä hiljaa. Se ei ollut enää teeskentelyä. Se oli todellista hellyyttä, joka ei tahdo mitään pahaa, hiukan sentimentaalista, mutta niin suloista.
Meidät ympäröi hotellihuoneen epäpersoonallinen kosmopoliittisuus. — Oli jotakin sadunhaurasta ja kirkasta minun sielussani. Kaikki väsymys ja raukeus, kaikki muistot, kaikki ahdistava oli poissa. Ulkoa tulvi aamun raikkautta huoneeseen, ja ilmaan sekaantui hienon hieno, melkein tajuamaton lehmusten tuoksu. Me istuimme aivan hiljaa käsi kädessä. Tajusimme toistemme hengityksen, suonten rauhallisen tykinnän.
Hänen kaula-aukkonsa oli hiukan ratkennut, aivan hiukan, ja siitä pisti esiin pieni langanpää.
Ikkunalaudan maali oli halkeillut, ja sininen pohjaväri näkyi halkeamista. Kaukainen autotorven huuto kantautui korviimme.
»Kaikki kadut johtavat ikuisuuteen tänä aamuna», kuiskasi Caritas. Hänen hengityksensä oli hieno ja tuoksuva. Hän nojasi minuun luottavasti ja hänen hiuksensa koskivat poskeani pehmeinä ja hiukan karheina.