Kaukaiset talojen katot hävisivät siniseen autereeseen. Ikkunat saivat yhä kirkkaamman kimalluksen.
Katselin Caritasta. Hänen kasvoiltaan oli hävinnyt kaikki uhmaileva ylpeys ja voitonvarmuus. Puuterin ja puoleksihävinneen huulimaalin alta näkyivät lapsen kasvot. Niissä oli jotakin avutonta ja hapuilevaa, jotakin sanomattoman yksinäistä ja ikävöivää.
Minä suutelin hänen silmiään aivan hiljaa. Hän sulki ne huokaisten pitkään ja nojautui minuun. Hän oli painava kuin nukahtanut lapsi minun käsivarttani vasten. — Me emme enää olleet vieraat toisillemme. Me olimme tunteneet toisemme hyvin kauan, ja ikävöineet toisiamme hyvin kauan. Näkymätön käsi hyväili hiuksiani ja otsaani. Olin onnellinen, olin lapsi, olisin itkenyt, jos olisin voinut. Olin inhoittavan sentimentaalinen.
Jossakin kaukana idässä nousi aurinko, — vanha aurinko oli kuollut ja uusi aurinko nousi elämään. — Taivas paloi punaista ja kultaa. Vastapäisten talojen ylimpien kerrosten ikkunat olivat liekkejä, kylmiä, eläviä liekkejä.
»Me kaikki pelkäämme yksinäisyyttä, me pelkäämme jäädä yksin itsemme kanssa. Meidän täytyisi tehdä tiliä, me nauramme itsellemme, juomme ja tanssimme ja sanomme: meidän jälkeemme tulkoon vedenpaisumus. Emmekä me kuitenkaan ajattele todellisuudessa niin. Me emme edes tiedä, mitä me todellisuudessa ajattelemme. Me leikimme sanoilla ja olemme unohtaneet… Me emme usko, ja kuitenkin me tiedämme, että olemme viimeinen sukupolvi ennen tuomiopäivää. Miksi me emme osaa enää edes itkeä.»
Caritas oli jo poissa kaikesta äskeisestä. Sadun hauras kimallus oli kadonnut ympäriltämme. Me olimme kaksi ihmistä hotellihuoneessa, johon hitaasti tunkeutui liian kirkasta valoa. Me olimme väsyneitä ja kalpeita. Ehkä itse tietämättään oli Caritas astunut vaarallisen rajan yli. Hänen sanoissaan oli liian paljon banaalisuutta, liian paljon todellisuutta. Jos minä haluaisin, saisin hänet. Jos haluaisin näytellä hiukan, olla kiihkeän hellä, intohimoinen, puhua siitä, kuinka elämä häviää, puhua katoavaisuudesta ja elämän ikuisesta liekistä ja muusta tuollaisesta, joka vaikuttaa naisiin, — silloin saisin hänet. — — — Halveksin itseäni sanomattomasti, ja tavallaan halveksin häntäkin, ja juuri siksi, että luulin ymmärtäväni häntä. Minulla oli henkinen yliote, mutta jos käyttäisin tilaisuutta hyväkseni, halveksisi hän jälkeenpäin minua. Tuskin tapaisimme enää koskaan. Olisin vain eläin, niinkuin kaikki muut ihmiset.
Ja kuitenkin meillä molemmilla oli paljon yhteistä kaipausta, yhteistä pessimismiä. Me olimme molemmat yhtä heikkoja, yhtä turmeltuneita. Niin luulin. Me olimme sanomattoman vieraat toisillemme ja myös sanomattoman läheiset. Me olimme oppineet tuntemaan toisemme emmekä koskaan tulisi tuntemaan toisiamme.
Aurinko oli noussut, ja kaduilla liikkui ihmisiä. Joku työmies, joku kadunlakaisija. Vastapäisestä porttikäytävästä tuli poliisi esiin. Hän ojenteli itseään ja haukotteli. Hänen takinnappinsa kiilsivät.
Minä suutelin Caritasta ja lähdin. Hänen huulensa olivat kylmät ja raikkaat, hänen silmänsä olivat onnellisen raukeat. Me olimme ystäviä.
»Muistakaa, älkää soittako minulle. Kun minä haluan tavata teitä, soitan teille tai haen teidät käsiini. Eikö se ole paras?»